Newcastlea uusin silmin

Newcastle on kaupunkina on saanut minulta huomattavat määrät lokaa niskaan niin blogissa kuin sen ulkopuolellakin, mutta kaksi keellä alkavaa asiaa - kevät ja keskustaan muutto - ovat saaneet asenteissa aikaan hienoisen muutoksen positiiviseen päin. Olen viimeaikoina harrastanut säännöllisen epäsäännöllisiä kävelylenkkejä tässä lähimaastossa, ja täytyy myöntää, että kyllä tästä hiilikaupungista löytyy ihan kivojakin alueita.

Heti viiden minuutin kävelymatkan päässä tästä kämpältä löytyy Foreshore-nimellä kulkeva rantakaistale. Newcastlen keskusta rajautuu pohjoisessa Hunter-jokeen, jonka toisella reunalla tuo hiilisatamakin komeilee. Keskustan puolen ranta on kuitenkin hyvinkin viihtyisää rantakatua, jonka varrella on useita ravintoloita, kahviloita sekä baareja. Aiemmin on tullut pyörittyä vain kyseisen kaistaleen itäpäässä, jossa on lähinnä pari suurempaa ravintolaa sekä lauttalaituri, mutta se kaikkein viihtyisin alue onkin vähän lännempänä, Honeysucklen kaupunginosassa. Hunajanimettäjä (suoraan suomennettuna kaikki kuullostaa niin kauniilta..) on Newcastlen keskustan nopeiten kehittyvä nurkkaus, ja suurin osa bisneshenkisen alueen monikerroksisista lasitaloista onkin vastarakennettuja. Alue on vain sen verran sivussa rannoilta ja muusta keskustasta, että sinne ei kauhean helpolla eksy vahingossa.

Foreshoren itäosia. Honeysucklen alueelta en ole tajunnut ottaa kuvia.

Foreshoren kävelykatua itään päin seurailemalla pääseekin sitten parissakymmenessä minuutissa keskustan hiekkarannoille. Hiekkarannat ovat kaupungin ylpeys, ja ihan syystä. Rantoja on pikkuruisen keskustankin alueella kaksi, ja vain vähän kauempaa löytyy kolme muuta. Mutta rantojen lähistöltä löytyy muutakin mukavaa. Yksi Newcastlen maamerkkejä on Nobby's Lighthouse, keskustan niemenkärjen majakka, ja heti majakan vierestä mereen tunkeutuva aallonmurtaja. Aallonmurtajan kärkeen käveleminen/pyöräileminen/jollakin tavalla raahautuminen on yksi kaupunkilaisten suosituista ulkoilumuodoista. Tosin paikallisilla on monesti tapana ajaa autolla mahdollisimman lähelle majakan viereiselle parkkipaikalle, nostaa pyörät telineestä auton takaa ja reippailla onnellisena se loppu muutama sata metriä aallonmurtajan kärkeen ja tuntea olonsa niin hirveän urheilulliseksi.

Joka tapauksessa murtajan nokalla on aina kiva käydä. Tai siis aina silloin kun aallot eivät ole niin suuret, että paiskaisivat varomattomat kulkijat suoraan murtajan päältä mereen.. (Ensimmäisessä kuvia sisältäneessä blogitekstissäni helmikuulta oli muistaakseni kuvakin murtajan alussa olevasta varoituskyltistä.) Viime kerralla nokalle saapuessani ihmettelin sivusilmällä lapsilaumaa, joka oli löytänyt merestä jotain hirveän jännittävää. Kipusin itse istuskelemaan yhden suuremman kivenlohkareen päälle ja katselin merellä köllöttäviä hiililaivoja, kun se jännittävä juttu päätti sitten tulla pyörimään suoraan nenäni eteen. Hyljehän se oli, ja tuntui nauttivan alkukevään auringosta ihan yhtä paljon kuin minäkin. Se uiskenteli edestakaisin aallonmurtajan vierellä, ja kävi välillä ruskettamassa/lämmittämässä vatsaansa auringossa ennen kuin sukelsi uudestaan selkä edellä syvyyksiin muutamaksi minuutiksi. Ensimmäisen kerran tuli ihan tosissaan ikävä vanhaa kymppikertaisella zoomilla varustettua kameraani, tämänhetkisellä pokkarilla (niin näppärä kuin se muuten onkin) sai lähinnä  kuvia ruskeasta läntistä keskellä sinistä taustaa..

Hylkeen leukaa. Se on siis tuossa kuvassa selällään nenu taivasta kohti.

Newcastlen rantaa aallonmurtajan kärjestä käsin.

Muutenkin keskustan rantojen kiertäminen on vesieläimellisesti antoisaa. Samanlaista rapujen ja muiden pikkuotusten kuhinaa, mihin Fijillä ehti tottua, ei jostain syystä ole, mutta esimerkiksi delffiiniparvia olen nähnyt muutaman viikon aikana useampiakin. Ovat tietysti kauempana merellä, joten ihan läheistä tuttavuutta ei ole päässyt tekemään, mutta kuitenkin. Delffinaariota lukuunottamatta Tampereen vesistä on aika turha lähteä moisia bongaamaan, joten joka kerta tulee jotenkin eksoottinen olo kun niitä katselee. Valaitakin tästä lähistöltä kulkee, mutta niiden näkeminen rannalta käsin vaatii jo vähän parempaa onnea.

Tänään tuli lisäksi vastaan ihan huvittava näky, kun puoli tusinaa pelikaania parveili erään paikallisen kalastajan saalispussukan ympärillä. Mies säilytti saamiaan kaloja pienessä verkkopussissa rantakivien väliin muodostuneessa vesilammikossa (kai pitääkseen ne tuoreena), ja pelikaanit nököttivät muutaman metrin päässä silmä kovana siltä varalta, että joku epäonnisista kaloista pääsisi vapauteen. Eivät ihan hirveästi tuntuneet yleisönä olleita ihmisiä pelkäävän, ja en toisaalta minäkään pelkäisi jos olisin noin suurin piirtein ison koiran kokoinen ja omaisin  puolen metrin mittaisen nokan jolla kolhia liian lähelle tunkeilevia turisteja.

Huonolaatuinen kännykkäkameran kuva pelikaaneista.

Laskuveden aikaista kivikkoa keskustan kahden hiekkarannan välimaastossa.

Mutta täytyy sanoa, että Newcastle (niinkuin niin moni muukin paikka maapallolla) olisi huomattavasti mukavampi ilman ihmisiä. Tai siis ainakin ilman niitä typeriä ihmisiä. Niin mukavaa kuin Foreshoren rantapromenadia muuten onkin kävellä, loppupätkä juuri ennen Nobby's Beachia on melkoisen rasittavaa paikallisten autohullujen takia. Näiden ääliöiden lempipuuhaa kun on ajella niillä ah-niin-ihanilla turkoosinoransseilla tuunatuilla Corollillaan rantakatuja edestakaisin ikkunat auki ja bassot jymisten kanuunan kokoisten pakoputkien oksentaessa ilmoille savuisen koktailin järjetöntä meteliä sekä saasteita. Onhan näitä veitikoita toki Suomessakin, mutta täällä touhu tuntuu olevan moninkerroin yleisempää. Ja kyseessä ei ole vain juuri amiksen autolinjalta ulos leivotut haroviiksiset elämän sankarit, vaan keski-ikä tuntuu välillä olevan lähempänä kolmeakymmentä. Todella toivon, että nuo kaverit ovat elämänsä aikana saaneet jotain muutakin aikaiseksi, kuin miljoonia kiloja hiilidioksidipäästöjä ja kipeytyneitä ohikulkijoiden tärykalvoja.

Tämän päivän kävelylenkin loppupuoli oli muutenkin masentavaa noin ihmisrodun kannalta. Keskellä keskustan kävelykatua pyörinyt, todennäköisesti aika monipuolisen koktailin erilaisia huumausaineita nauttinut jannu sai aiemmat pelikaanit näyttämään Nobel-palkintokandidaateilta. Ja kaiken kruunasi poikansa kanssa pyörälenkillä ollut isukki (sentään pyöräilivät!), joka juomapullon tyhjennettyään tyylikkäästi paiskasi sen kadunkulmaan lojumaan. Jotenkin mahtavaa esimerkkiä pienelle pojalle, varsinkin kun lähin roskakori olisi ollut kahden metrin päässä.

Mutta meinasi taas livetä avautumisen puolelle, vaikka tarkoituksena oli kertoa, että on Newcastlessa niitä kivojakin puolia. Ja varsinkin nyt surffilaudan ja märkäpuvun hommaamisen jälkeen on alkanut arvostaa pienen kaupungin etuja. Yhdet Australian parhaimmista surffirannoista kun ovat tästä kämpiltä maksimissaan puolen tunnin kävelyn tai vajaan kymmenen minuutin ajomatkan päässä. Surffaamisesta olisikin sitten tarkoitus naputella ihan oma tarinansa, kunhan tässä kerkiää. Nyt onkin taas hetkeksi bloginpäivitysvietty tyydytetty, kun on muutaman päivän sisään tullut naputeltua kaksikin merkintää...

A trip to Middle Earth (eli reissu Uuteen-Seelantiin)

Australia on Suomesta katsottuna aivan järkyttävän kaukana, joten siellä ollessaan on hyvä tehdä lyhkäisiä matkoja myös muihin saman alueen maihin. Fiji tuli jo kokeiltua talvella (siis kesä-heinäkuussa), ja nyt oli Uuden-Seelannin vuoro. Tämä Taru sormusten herrasta -elokuvista tuttu luonnon ihmemaa on kuitenkin vain kolmen tunnin lennon päässä Sydneystä, joten pitihän sinne nyt lähteä kun kevätlomalla aikaa oli.

Oikeastaan alunperin tarkoitus oli lähteä Seelantiin (en jaksa kirjoitella koko nimeä kaiken aikaa, joten se on nyt tästä lähin vain Seelanti) vasta joulukuussa, mutta Facebookin ihmeellisen maailman avulla selvisi, että Melbournessa Australian kierroksella tapaamamme suomalainen tyttö oli lähdössä reissuun jo syyskuun lopulla. Tylsäähän se on yksin reissata, joten päätimme sovittaa suunnitelmat yhteen. Lisäksi kaksi lompakkoa tarkoitti mahdollisuutta vuokrata auto, jolloin reissun suunnittelu helpottui huomattavasti.

Omalta osaltani matka alkoi mukavasti aamulla kello 4:35 Newcastlen rautatieasemalta. Lento Aucklandiin, Seelannin pohjoissaaren suurimpaan kaupunkiin, lähti Sydneyn kentältä vähän kymmenen jälkeen, joten junaan oli hypättävä jo huomattavasti aiemmin. Onneksi yksi kämppiksistäni oli matkalla jonnekin samaisella junalla, joten ei tarvinnut yksin reissata. Tosin yksin ei olisi tarvinnut olla muutenkaan, nimittäin heti junan lähdettyä seuraamme liittyi änkyräkännissä oleva alkuperäiskansalainen, jolla oli valtaisa tarve kertoa meille perhehuolistaan. Ihan harmiton kaverihan tuo onneksi oli. Kertoili kuinka oli seuraavalla viikolla menossa katsomaan jonnekin lapsiaan, joista toinen oli täysin valkoinen poika (melko mielenkiintoista, vaikkakin mahdollista mustalle isukille) ja toinen tummaihoinen tytär, jota mies ei kuulemma ollut nähnyt koskaan aiemmin. Milkybar ja black bitch, niin kuin ukko itse leikkisästi lapsosiaan kutsui. Väitti jopa aikovansa olla silloin täysin selvin päin, mutta jotenkin vähän epäilen...

Lennon jälkeen oli vuorossa auton vuokraus ja etsiytyminen illan majapaikkaan siihen lentokentän kulmille. Auton nouto oli tehty helpoksi, soitto ilmaisnumeroon toi paikalle sukkulaminibussin, jonka kyydissä pääsi näppärästi vuokrafirman pihalle. Auto oli etukäteen varattu, joten pakollisten allekirjoitusten päästiin suoraan asiaan, eli kärryyn tutustumiseen. Firman nettisivujen mukaan varattu auto oli vuosien 2002-2005 välinen Nissan tai vastaava, mutta pihalla odottelikin positiivinen ylläri: kyseessä olikin ah-niin-ihana Ford Focus, tosin uudempaa mallia kuin oma uskollinen kiesini. Väri oli kuitenkin suurin piirtein sama, joten kaasuttelin lopulta vuokrafirman pihalta hymy korvissa.

Kiiltävän kaunis Focus, ja joku tyyppi.

Majapaikan löytämiseksi virittelin tulille myös surullisen kuuluisan kännykkäni navigaattorin, joka tällä kertaa ohjasi minut uskollisesti perille ilman kummempia kommelluksia. Ongelmat ilmenivätkin sitten jälkeenpäin, kun tarkistelin liittymäni saldoa. Olin mielestäni ottanut pois käytöstä kaikki navigaattorin nettiyhteyttä vaativat toiminnot, mutta kiitos nokialaisten helppokäyttöisyyden, olin löytänyt vain yhden kolmesta eri valikosta, joista asetuksia piti muutella. Ensimmäisten päivien paikannus olikin siis tyylikkäästi syönyt saldoa lähes 20 dollarin edestä, kun joka kerta navigaattoria avatessa mokoma haki tietoja satelliiteista suoraan mobiiliverkosta. Lopun aikaa yritettiinkin selvitä ihan vain perinteisten karttojen avulla, ja Hannen pätevän kartanluvun sekä satunnaisen tuurin avulla löydettiinkin yleensä melko suoraan perille.


Auckland on Seelannin suurin kaupunki, mutta koska meillä oli vain vähän aikaa ja luonto kiinnosti enemmän, aloitimme ensimmäisen päivämme ajamalla sieltä mahdollisimman nopeasti pois. Suuntana oli Rotorua, pienehkö kaupunki Aucklandista kaakkoon. Kaupunki itsessään on järjettömän tylsä, mutta se sijaitsee keskellä pohjoissaaren vulkaanista aluetta. Siellä täällä olikin monenlaista nähtävää geysireistä kiehuviin mutalammikoihin, kaikki tarkoin aidattuna ja sisäänpääsymaksulla varustettuna. Ilmaiseksi ei tuntunut olevan muuta nähtävää kuin tuhansia lampaita. Ja niitä lampaita, sekä muitakin elikoita Seelannissa muuten sitten riittääkin. Maassa on varmaankin miljardeja kilometrejä aitaa, ja joka ikinen soveltuva maapläntti tuntuu olevan käytössä laidunmaana. Ja soveltuvaksi lasketaan muun muassa noin 45 asteen kulmassa olevat rinteet. On vaikea kuvitella, että niinkin epäsiro elukka kuin peruslehmä pystyy elelemään niin jyrkässä mäessä, mutta ehkä niille on aikojen saatossa vain kehittynyt suomalaisia virkaveljiään parempi tasapainoaisti.

Pienen maaseutukierroksen jälkeen löysimme kuitenkin lopulta lampaiden lisäksi jotain muutakin ilmaista nähtävää, nimittäin mutaa. Muta itsessään on harvoin mitään kauhean jännittävää, mutta lähes kiehuvankuumana kuplivana ja höyryävänä altaana sekin on aika siistiä. Vielä siistimpää oli paikan haju, oikein perinteisen kananmunapierun huumaava tuoksu. Itse asiassa koko Rotoruan alue (sekä puolet rinkassa olleista vaatteista plus pyyhe) haisee pierulle maaperän rikkipössäysten takia.

Ilmainen mutalammikko. Kuvasta puuttuu kananmunapierun haju.

Muta-altaan jälkeen löytyi kuitenkin vasta varsinainen lottopotti: höyryävän lämmin puro, joka pulputti ihan siinä mutalammikkojen lähistöllä. Puron ylittävällä sillalla ihmettelimme sillan vieruksille parkkeerattujen autojen määrää, ja päätimme pysähtyä katsomaan, mistä on kyse. Itseasiassa paikalla on parikin puroa, toinen vulkaanisen toiminnan takia kuuman kylpyveden lämpöistä, ja toinen taas ihan perukylmää vettä. Siinä ihan sillan vierellä nämä kaksi virtaa sitten kohtaavat ja yhdistyvät yhdeksi. Tämän "kylpyveden" lämpötilaa voi siis säädellä siirtymällä mielihalujen mukaan joko lähemmäksi lämpimän tai kylmän puron suuta. Aivan mahtava paikka lilluskella.

Ensimmäisten päivien teemana olikin enemmän tai vähemmän lilluskelu. Seuraavana päivänä oli nimittäin vuorossa Hell's Gate niminen mesta, jossa oli tarkoitus päästä ihan kunnon mutakylpyyn. Ensin kuitenkin käytiin kiertelemässä vähän kyseisen kylpylän takana olevia kuumia lammikoita, ja vaikka syvästi vastustankin luonnon ihmeiden sulkemista aitojen ja pääsymaksujen taakse, voin toisaalta myös kuvitella ihmisiä jotka muuten kyseiset lammikot löytäessään sukeltaisivat suoraan lämpimään kylpyyn ja paistuisivat sitten sinne.

Maksullista mutaa Hell's Gatessa.

Mutatulivuori, joka ei kuitenkaan purkaudu mitenkään kauhean väkivaltaisesti.

Itse mutakylpy oli hienoinen pettymys, tosin odotukseni olivat ehkä hienoisen naiivit. Olin mielessäni kuvitellut pääseväni kylpemään johonkin luonnon muovaamaan kuoppaan, joka on täynnä mutaa, mutta tosiasiassa kyseessä olikin sitten minikokoinen allas, jossa oli lähinnä sameaa (joskin lämmintä) vettä ja pohjalla vähän mutaa jolla sai sitten leikkiä. Mutailun jälkeen oli vuorossa vielä jonkinnäköinen erillinen rikkikylpyallas, joskin minulle jäi hieman epäselväksi mitä hienouksia siinä vedessä sitten mukamas oli. Selkeimpänä muistona Hell's Gatesta meille jäi kuitenkin haju. Semmoinen samanlainen mukavan täyteläinen kananmunapierun haju, mikä oltiin aiemmin havaittu mutalammikoiden luona. Tällä kertaa vaan se haju oli tarttunut meihin itseemme, ja vielä useamman päivän jälkeenkin pystyi iholtaan haistamaan terveiset Rotorualta.

Rikkikylpy, jonka jäljiltä iho tuoksui samalle kananmunapierulle kuin aiempi muta.

Seuraavan päivän ajomatka osoitti kuitenkin, miksi Seelanti on maineensa arvoinen. Tähän asti olimme ajelleet lähinnä lampaiden keskellä Taru sormusten herrasta -leffojen Hobittien kotukonnun näköisissä maisemissa. Tai itseasiassa ei vain näköisten, vaan juurikin niissä maisemissa, sillä leffojen kyseiset kohtaukset oli kuvattu samoilla seuduilla. Mutta nyt oli vuorossa reissu Lake Taupolta vuorten vieruksia pitkin Wellingtonin (Seelannin pääkaupungin) laitamille. Etukäteen useamman sadan kilometrin ja vielä useamman tunnin ajomatka tuntui rankalta ajatukselta, mutta vastaan tulleissa maisemissa olisi voinut ajaa vaikka viikon. Putkeen. Harvemmin on ajaminen puuduttanut yhtä vähän. Osin siitä saa toki kiittää myös vappuserpentiinin lailla kiemurtelevia teitä, mutta kyllä vuoret, vuoristojärvet ja silmänkantamattomiin jatkuvat lampaita pursuavat arot voittavat kiinnostavuudessa esimerkiksi Tampereen ja Rauman välillä nököttävät metsät aika mennen tullen.

Yksi pohjoissaaren korkeimmista vuorista jossain Lake Taupon ja Taihapen välimaastossa.

Matkanvarrelta pikkumilitaristimme löysi tällaisenkin.

Maisemien ihailu autosta käsin on toki sekin mukavaa, mutta vielä kivempaa niitä on katsella pää alaspäin köydestä roikkuessa. Yksi Seelannin "jutuista" onkin kaiken maailman extreme-kokemukset, joihin yleensä liittyy tavalla tai toisella putoaminen. Perinteisten tandem-laskuvarjohyppyjen ja benjien ohella erilaisiin kanjoneihin on viritelty ties minkälaisia 100 metrin säteellä keinuvia swingejä sun muita vekottimia. Ja tottakai näitä piti päästä kokeilemaan. Sopivasti Taupon ja Wellingtonin väliin osuikin paikka nimeltään Gravity Canyon, jossa pystyi jo mainittujen benjin ja swingin lisäksi kokeilla värkkiä nimeltään Flying Fox. Kyseinen vekotin syöksyy noin 160km/h nopeudella vaijeria pitkin suoraan kanjoniin, ja kiikkuu sitten siellä kanjonin pohjan lähellä hetken aikaa ennen kuin teline, jossa matkustajat ovat kyydissä, hinataan takaisin lähtötasanteelle. Ja juurikin sitä päätimme käydä kokeilemassa.

Flying Foxin lähtötasanteen tietämillä. Tuonne sillan alle kanjoniin se sukelsi.

Sama kanjoni sillalta kuvattuna.

Loppujen lopuksi tämä lentävä kettu oli kuitenkin odotettua vaisumpi kokemus. Jostain syystä tuo sadankuudenkympin vauhti tuntui vaatimattomalta (liekö siksi, että on tottunut putoamaan taivaalta parhaimmillaan reilusti yli kahtasataa), ja vaijeri tuntui jarruttavan matkantekoa ihan liikaa. Hieno kokemus se oli kuitenkin, siitä ei ollut kyse, mutta extremefiilikset jäivät puuttumaan. Noh, niiden fiilisten puutteeseen paikasta löytyi kyllä hyvät lääkkeet. Eli ei muuta kuin takaisin tiskille, seteliä pöytään, köysi nilkkoihin ja sillalle. Pieni lähtölaskenta henkilökunnan osalta, ja hyppy kohti kanjonin pohjalla virtaavaa jokea. Pari sekuntia 80 metrin köysi antoi aikaa kauhistella kiihtyvää vauhtia lähestyvää vedenpintaa, kunnes alkoi nilkoissa rauhoittavasti kiristää. Noin pari litraa verta kerkesi pakkautua silmien seutuville samalla kun köysi tempaisi takaisin yläilmoihin. Ihanaa.

Helpottunut benjihyppääjä.

Kun veri oli taas palautunut tasaisemmin kehon eri puolille, oli aika jo kiirehtiä eteenpäin. Päätimme pätkäistä jäljellä olevasta ajomatkasta vajaan tunnin, ja yöpyä jonkun kymmenen kilometrin päässä Wellingtonista Paraparaumun pikkukaupungissa. Seuraavana päivänä olikin tiedossa saarenvaihto, eli lento Wellingtonista maanjäristyksen koettelemaan Christchurchiin. Tosin en tiedä kuinka suuri koettelemus tuo oli lopulta ollut, koska lentokentän liepeiltä autovuokraamosta pois ajellessa ei vastaan tullut minkäänlaista merkkiä minkäänasteisista tuhoista. Kauhean tarkasti ei tosin keretty tässä vaiheessa kaupunkiin tutustumaan, vaan tarkoituksena oli ajella mahdollisimman nopeasti pois tylsiltä tasankoseuduilta ja suoraan vuoriston syleilyyn Lake Tekapon YHA hostelliin.

Tekapo oli mielenkiintoinen paikka. Järven vieruksilla tien varrella oli muutama majatalo (mukaanlukien oma hostellimme), ruokakauppa, pari ravintolaa ja kapakka. Melko pitkälle siinä se. Järvi kuitenkin oli tautisen kaunis (ja todennäköisesti myös tautisen kylmä) vuorten ympäröimä plutakko, joten ravintoloista oli ainakin todella hyvät maisemat. Kylmyydestä tulikin mieleen, lämpötilan muutos tämän ja edellisen päivän välillä oli melko huima. Gravity Canyonissa pärjäsi vallan mainiosti t-paidalla, mutta Tekapolla illalla tähtitaivasta (ja todella upeaa tähtitaivasta) katsellessa teki mieli kaivaa jostain pitkät kalsarit päälle. Ja tämä sen jälkeen, kun päällä oli jo huppari, takki, kaulahuivi, pipo ja hanskat, eli jossain nollan tienoilla huideltiin.

Lake Tekapo. Tässä vaiheessa selvittiin vielä ilman kaulahuivia.

Seuraavana aamuna herättiin mukavasti sateen ropinaan, ja edessä olikin koko reissun huonoin päivä noin säiden puolesta. Valittaa ei tosin paljoa voi, koska kaikkina muina päivinä oli melko mainio sää. Matalalla roikkuvista pilvistä ja ropinasta huolimatta olimme optimistisia ja päätimme käydä katsomassa, olisiko läheisen Mount Cookin liepeillä hienoja kävelyreittejä. Olisihan siellä ollut, mutta jäi käymättä. Nimittäin minulle jatkuvasti yltyvä sade ei ollut vielä tarpeeksi, vaan päätin sitten vuorikauriin lailla erästä puroa ylittäessäni liukastua ja astua suoraan keskelle mokomaa joenrääpälettä. Onneksi tämä tapahtui vain muutaman sadan metrin päässä autolta, joten saatuani taas kuivat sukat ja toiset kengät jalkaani, vetäydyimme takaisin autoon ja jatkoimme murrittaen matkaa kohti Queenstownia.


Olin ennen reissua kuullut Queenstownista paljon hyvää, mutta en missään vaiheessa ollut vaivautunut tarkastamaan minkälaisesta paikasta oikeastaan oli kyse. Ajattelin kyseessä olevan lähinnä kivan pikkukaupungin jossain tavanomaisissa maisemissa. Noh, paikallisille vuoristo on varmaan aika tavanomaista, mutta länsisuomalaisen pojanklopin silmään maisemat olivat aika mahtavia. Mahtavin kokemus oli kuitenkin ajella 50 km Queenstownista kohti sormusleffojen kuvauspaikkoja. Itse kuvauspaikoille pääseminen olisi vaatinut useamman kymmenen kilsan matkan möykkyistä hiekkatietä pitkin, joten päätimme luovuttaa ja kävellä vähemmän tunnetuissa, mutta kuitenkin melkoisen hienoissa maisemissa Glenorchyn pikkukaupungin liepeillä. Ja siis niin kuin mainitsin, mahtavinta oli juurikin ajomatka sinne. Juuri sopivan kiemurainen tie, ympärillä vuoristoa sekä uskomattoman kaunis vuoristojärvi. En ole nauttinut autolla ajamisesta yhtä paljon sitten sen ajan kun olin juuri saanut kortin.

Queenstownin viereisen järven rannalta.

Matkalla Queenstownista Glenorchyyn.

Glenorchyn kävelyreitin varrelta löytyi vanha kaivos, josta johti raiteet suoraan tyhjyyteen. Ihan kuin sarjakuvissa..

Eteläsaaren automme oli muuten hieman erilainen kuin aiempi, kauniin sinisenä kiiltelevä Focus. Kyseessä oli pari vuotta vanhempi hopeinen Nissan, josta Focukseen nähden puuttui muun muassa radion kaukosäädin (siis ratista) sekä vakionopeudensäädin. Mutta suurin ero oli kuitenkin vaihteissa, Fordi kun oli mukavan tutusti manuaali, mutta etelässä meille ei löytynyt kuin automaatti. Ei siinä sinällään mitään, mutta olen aiemmin ajanut automaatilla vain kerran (ja silloinkin alle kilometrin), joten alkuun homma vaati aika lailla keskittymistä (sekä muutaman vahinkoäkkijarrutuksen kun yritti automaattisesti löytää kytkintä). Kyllä se sitten siitä, ja oikeastaan aloin jo loppuvaiheessa tykästymään automaatin helppouteen kaupunkiajossa, vaikka olenkin aina ollut sitä mieltä, että manuaali sen olla pitää.

Automaagi Nissan ja paikallinen hiusmalli.

Queenstownin kaupunki on itsessään pienehkö, mutta oikein viihtyisä. Seelannin pienempien rantakaupunkien muistuttaessa lähinnä Australian lähiöhelvettejä, Queenstownista tuli jo vähän mieleen Euroopan alppikaupungit. Paikka onkin talvella suosittu laskettelijoiden tukikohta. Mutta parasta kaupungissa oli ehdottomasti löytämämme pieni karkkikauppa. Jos olette koskaan pohtineet, kuinka kauas Tampereelta on mahdollista matkustaa ja silti löytää salmiakkia, niin vastaus on 17076 kilometrin päähän Seelannin kuningattarenkaupunkiin. Halvan salmiakkia ei löytynyt, mutta noitapillejä, liitulakuja ja imeskeltäviä kovia salmiakkikarkkeja kyllä. Aivan mahtava löytö, eikä rouhea kuudenkymmenen dollarin kilohintakaan haitannut hirveästi...

Queenstown viereiseltä kukkulalta katsottuna. (Kukkulalle pääsi näppärästi gondolihissillä, ei kävelty..)

Queenstown mall.

Mmmm, salmiakkia!

Viimeinen etappimme ennen kristuksenkirkkoon palaamista oli Oamarun pikkukaupunki Seelannin itärannikolla. Siellä pysähtyminen oli oikeastaan enemmänkin pakon sanelemaa, sillä emme halunneet jättää auton palautuspäivälle liian pitkää ajomatkaa. Onneksi ajomatka Oamaruun oli kaunista maisemaa, sillä Queenstownin upeuden jälkeen paikka oli vähällä saada silmät kaivautumaan syvemmälle kalloon pakoon. Kaupungin laitamilta löytyi kyllä kiva rannanpätkä, jossa näimme (etäältä) kuinka keltasilmäpingviinit palasivat iltahämärissä mereltä kalastusreissultaan takasin pesilleen rantapusikkoon, mutta muuten tuli ikävästi mieleen Newcastlen lähiöt. Paikallisten nuorten ainoa huvi tuntui olevan ajella mahdollisimman meluisilla autonrähjillä edestakaisin pääkatua huudellen rivouksia ohikulkijoille. Miettikää kaikkia huonoja stereotyyppisiä mielikuvia, joita sana "juntti" saattaa mieleenne tuoda, ja siinä on teille Oamaru.

Oamarun pingviiniranta. Mönkivät tuolta merestä hiekan yli tuonne oikean laidan puskiin.

Viimeisenä olikin jäljellä auton palautus Christchurchiin ja lento takaisin Ausseihin. Reppureissaajat ovat tunnettuja siitä, että säästää pitää kaikissa mahdollisissa tilanteissa, ja koska meidän molempien paluulennot ajoittuivat aikaiseen aamuun, paras ratkaisu oli tietenkin säästää yhden yön hostellikulut ja kuljetukset ja yöpyä kentällä. Sitä ennen meille jäi kuitenkin monta tuntia aikaa käydä tutustumassa kaupunkiin itseensä. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka viihtyisä kaupungin keskusta oli, ja edelleen muutamaa suljettua ja vahinkoja kärsinyttä tietä lukuun ottamatta oli todella vaikeaa uskoa, että alueella oli vähän aikaa sitten ollut vakava maanjäristys.

Maanjäristyksestä kertoivat lähinnä nämä kauppojen ikkunoissa olevat lappuset, joissa kerrottiin onko rakennus tutkittu mahdollisten vaurioiden varalta hutiloiden vai kunnolla.

Christchurchin joenrantaa. Tarkkaan jos katsoo, näkee talon vasemmalla seinustalla tukipalkkeja. En sitten tiedä onko se romahtamassa muuten vaan, vai onko laitettu järistyksen jälkeen.

Kaupungilla pyörimisen, satunnaisen kuvien räpsimisen, yhden melko surkean elokuvan (The Sorcerer's Apprentice) ja hyvän thaikkuaterian jälkeen oli viimein pakko palata lentokentälle. Eihän se kolea kokolattiamatto ihan kunnon sänkyä voita, mutta yllättävän kivuttomasti tuli tuokin yö sätkittyä lävitse. Välillä taisin jopa ihan oikeasti nukahtaa muutamaksi minuutiksi kerrallaan. Itse terminaali avautui kolmelta, jolloin pystyimme vaihtamaan pariksi tunniksi tuloaulan lattialta jopa ihan mukaville sohville pötköttämään. Seuraava päivä lentoineen ja täpötäysine junamatkoineen takaisin Newcastleen olikin enemmän tai vähemmän unissakävelyä, mutta toisaalta eipä ollut aikaerostakaan haittaa, vaan illalla omalle ilmapatjalle köllähtäminen tuntui harvinaisen kivalta.