Saksankurssilla...

Kuten viimekertaisesta kirjoituksesta (josta on siis ihan vaan muutama hassu päivä aikaa) saattoivat tarkkasilmäisimmät huomata, tuli viime vuoden loppupuolella uusien töiden etsiminen ajankohtaiseksi. Noh, maahanmuuttaja kun olen niin toki ensimmäisenä piti marssia kohtalotovereiden sekaan paikalliseen työkkäriin hakemaan sosiaaliturvalle jatkoa. Muuten olis voinu tulla kalliiksi sairastua, kun Suomi sanoutui mun turvaamisestani irti ja Itävallassa pitää joko olla työllistetty tai kortistossa, jotta saa pitää niin sanotun e-cardin, jota vilauttamalla lääkäreiden vastaanottojen ovet aukeaa.

Noh, AMS eli Arbeitsmarktservice lähetti suomipojan ensitöikseen saksankurssille, kun ei kerran kommunikointi onnistunut ilman Karinin apua. Ei siinä mitään, jonkinlaisen kurssin käyminen on ollut suunnitelmissa jo pitkään, ja nyt kurssimaksukin menee Itävallan valtion piikkiin. Ensimmäinen tehtävä oli marssia kurssin järjestävän firman tiloihin tekemään nopeahko tasokoe, jonka perusteella niiden piti päättää minkä tasoiselle kurssille mut laitetaan. Skaala oli kuulemma yhdestä neljään, minkä takia oli pienoinen yllätys, että mut pistettiin lopulta tason viisi kurssille. Nähtävästi suurin osa AMS:n ulkomaalaisvahvistuksista tulee maahan ilman minkäänlaista pohjakielitaitoa.

Ennen itse kurssin alkua mua vähän mietitytti, että minkähänlainen seurakunta siellä kurssitovereina oikein onkaan. Melko suurella todennäköisyydellä kun valtaosa tulisi olemaan työttömiä maahanmuuttajia. Mut en olisi kyllä mitenkään osannut kuvitella kuinka monenlaista sukankuluttajaa yhdelle kurssille mahtuukaan...

Ensinnäkin eri kansalaisuuksia kurssilla on vaikka kuinka: on pari afgaania, pari iranilaista, yksi kiinalainen, yksi tiibetiläinen, ja euroopastakin vaikka mistä: Ukrainasta, Romaniasta, Unkarista, Sloveniasta, Slovakiasta, Makedoniasta ja tietysti sitten se yksi outo nuori jannu Suomesta. Saksantaidot vaihtelee myös yllättävän paljon, vaikka kaikkien pitäisi kuitenkin hanskata perusasiat suhteellisen hyvin. Suurin osa on oppinut vuosien aikana ihan vaan puhumalla eikä kieliopista ole tietoakaan, ja yllättävän monen mielestä puheen selkeys lisääntyy ääntä korottamalla. Englantia ei osaa juuri kukaan kauhean hyvin, mikä on hyvä juttu koska se on pakottanut mut puhumaan saksaa tauoillakin.

Ehkä hassuinta jörölle suomalaiselle osassa noista ihmisistä on sellainen täydellinen itsekritiikin ja epävarmuuden puute. Etenkin toinen iranilaisista naisista puhuu tai huutaa aivan koko ajan. Ensimmäinen teoriani oli, että nainen on vain innoissaan päästyään burkan kahleista, mutta myöhemmin selvisi, ettei hän ole edes muslimi vaan kristitty. Liekö se ollut syynä Iranista lähtöönkin. Kovan voluumin syyksi selvisi heikko kuulo (vaikkei kyseessä ole mitenkään vanha nainen), mutta puheen jatkuvuutta sekään ei selitä. Tämä kyseinen yksilö haluaa vieläpä vastata jokaikiseen kysymykseen vaikka saksantaidot on sieltä kurssin huonoimmasta päästä. Lisäksi jostain syystä hänen mielestään "gemacht!!" on sopiva vastaus kaikkiin kysymyksiin.

Moni tuolla kurssilla puhua pulputtaa muutenkin melko "sujuvasti", koska heitä ei vaivaa tällainen perisuomalainen perfektionismi. Sillä aikaa kun minä pohdin, tuleeko substantiivin eteen nyt der, die vai das, niin tämä iranilaisrouva jättää kaikki artikkelit pois ja selittää päivän tapahtumia tyylikkäästi aikamuotoja sekoitellen tai ihan vain eri sanojen perusmuotoja käyttäen. Mutta kun tekstiä pitäisi lukea, vaihtuvat roolit täysin päinvastaiseksi. Multa meni muutama kurssikerta tajuta, että osaksi näiden ihmisten ongelmat kieliopissa sun muussa johtuu ihan siitä, ettei moni osaa kunnolla lukea! Yksinkertaisenkin tekstin tavaamiseen menee monta minuuttia ja sanoja arvaillaan ja jätetään välistä kun niistä ei saada selvää. Tuommosta peruslukutaitoa on itse pitänyt ihan selviönä, mutta kummasti se kirjaimien erottaminen toisistaan tuottaa joillekin vaikeuksia.

Tuo lukemisen vaikeus tuo esille myös toisen yleisen piirteen kurssilaisissa: kärsivällisyys ei todellakaan ole tässä porukassa "in". Heti kun joku takeltelee jossain kohtaa tekstiä, niin joku muu huutaa kovaan ääneen kyseisen sanan - joskus oikein, joskus väärin. Lisäksi osalla ihmisistä on ihan valtava tarve päteä, etenkin tämä yksi ukrainalainen nainen puhuu vähän väliä opettajan päälle yrittäen neuvoa muita. Ongelmana on vain yleensä se, että hän on ymmärtäny kysymyksen väärin ja neuvoo jotain ihan muuta kuin mitä kysyttiin.

Tämä keski-ikäinen ukrainalainen näyttää muuten ihan stereotyyppivenäläiseltä. Raskas meikki, bootsit ja turkisvatteet takista lakkiin kuuluvat jokapäiväiseen varustukseen. Ehkä juuri tämän takia, kun ensimmäisenä päivänä tehtävänä oli jutella parin kanssa ja tämän jälkeen esitellä hänet, ukrainalaisnaisen parin unohdettua hänen kotimaansa tuo aiemmin mainittu iranilainen huusi kovaan ääneen "Russland!!". Siinä sitten sekä opettaja että ukrainalainen yrittivät nätisti sanoa, että ei kun "Ukraine", mutta sehän ei iranilaiselle kelvannut. "Russland, Russland" hän huusi vielä muutamaan kertaan, ja lopulta yritti vielä väittää että Ukraina ja Venäjähän ovat ihan samaa maata kuitenkin. Tämä ukrainalaisnainen ei ollut tästä mitenkään kauhean mielissään.

Sääliksi käy muuten tuota kurssin opettajaakin aina välillä. Normaali toiminta kurssilla kun keskeytyy vähän väliä ties mistä syystä. Ensinnäkään kukaan ei tunnu välittävän pitää puhelintaan äänettömällä, ja aina kun se soi niin tottakai siihen vastataan. Parhaimmillaankin huudetaan hetki ja mennään luokan ulkopuolelle jatkamaan, mutta osan mielestä käden suun edessä pitäminen tai pöydän alle kyyristyminen poistaa muille aiheutetun häiriön. Lisäksi yhdellä romanialaisella rouvalla on tapana innostua kertomaan tarinoita lapsistaan tai edellisenä päivänä tehdystä ruuasta. Näistä kertomuksista saa harvoin juuri mitään selvää ja ne jatkuisivat vaikka kymmeniä minuutteja ellei opettaja varovaisen kohteliaasti jossain vaiheessa sanoisi, että nyt voitaisiin ehkä jatkaa eteenpäin. Ja jos mikään muu ei aiheuttaisi häiriötä, niin kaksi porukan äänekkäintä - toinen afgaanimiehistä ja sitten tämä iranilainen nainen - alkavat riidellä keskenään siitä, kuinka paljon kumpikin heistä häiritsee luokan toimintaa metelillään.

Niin että siinä näin niinkuin tiivistettynä tuo saksankurssin tunnelma. Näitten ihmisten touhujen seuraaminen on toisaalta kyllä hauskaakin, mutta kun sama sirkus jatkuu kolme kertaa viikossa heti töiden jälkeen kolmen tunnin ajan, niin alkaa joskus aina vähän väsyttää. On mukana näin länsimaalaisesta näkökulmasta "normaalejakin" ihmisiä, ja olenkin soluttautunut siihen vähän rauhallisempaan osaan luokasta, jossa majailee lisäkseni muun muassa unkarilainen ja slovaki. Ja kyllähän tuolla paljon myös oppii, tosin ehkä itse opetusta enemmän jopa sitä kautta, että näiden kurssikavereiden kanssa on pakko kommunikoida saksaksi.

Sadematka Madeiralle

Tällä kertaa luvassa on kuvapainotteinen matkakertomus meidän wannabe-aurinkomatkasta etelän lämpöön. Madeira tiedettiin jo etukäteen vähän Kanarian saaria viileämmäksi, mutta toiveissa oli kuitenkin saada vähän aurinkoa ja kölliä ulkona kesätunnelmissa vielä kerran ennen kuin talvi painaa oikein kunnolla päälle. Toisin kävi.

Alkuun tosin näytti vielä ihan hyvältä. Koneen laskeutuessa sää oli puolipilvipoutainen, ja ainoa hirvityksen aihe - ainakin Karinille - oli paikallinen lentokenttä. Madeiran kenttä kun on rakennettu puoliksi pilarien päälle ja on muutenkin vähän erikoinen tapaus. Lisäksi vieressä nököttävät kukkulat pakottavat koneet lähestymään melko nopein käännöksin, joten homma jännitti vähän jopa kokenutta virtuaalilentäjääkin...

Madeiran kenttä lähestymissuunnasta nähtynä (tosin tämä kuva on otettu bussista käsin...)

Puolet kiitoradasta nökötti pilarien päällä. Siinä on ollut jollain insinööriparalla laskemista, jotta rakennelma kestää laskeutuvien koneiden aiheuttaman kuorman.

Loman varaaminen ei aikanaan ollut mikään helppo tehtävä. Netin pitäisi muka helpottaa matkojen suunnittelua, mutta kiljoona vaihtoehtoa ja monta eri arvostelusivustoa saivat kaipaamaan matkatoimistojen lehtisten tarjoamia muutamaa hotlaa ja kohdetta sen suuremmin tietämättä mihin nokkansa työntää. Toisaalta päivän etsimisen jälkeen löytyi lopulta sopivan edullinen paketti ja hotellista ei löytänyt etsimälläkään huonoa arvostelua. Riu Palace Madeira osoittautuikin kehujen arvoiseksi, fasiliteetit olivat hyvät ja palvelu todella ystävällistä. Pientä närää aiheutti tosin hotellin vähän etäinen sijainti, luvatun sukkulabussin harvahko aikataulu ja ylikova sänky, mutta eivät ne mitenkään ylitsepääsemättömiä ongelmia olleet.

Riu Palace Madeira hotellin sisäpihalta kuvattuna. Uima-allas oli oikein kutsuvan näköinen, mutta säiden takia sen käyttö jäi hyvin vähäiseksi.

Tältä sen olisi pitänyt näyttää joka päivä, mutta näin nättiä auringonpaistetta saatiin ihailla vain parina päivänä ja silloinkin hyvin lyhyesti.

Tältä se useimmin sitten näytti, horisontti sumussa ja vettä sataa...

Sateisten kelien takia hotelli - ja etenkin sen sisäuima-allas - tulivatkin hyvin tutuiksi ja useamman päivän kohokohtia olivat aamiainen ja puolihoitoon kuulunut päivällinen. Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon, joskin eri päivien menut muistuttivat toisiaan loppua kohden vähän turhan paljon. Ja pekonia tuli aamuisin syötyä useamman vuoden tarpeiksi...

Ihan koko aikaa ei kuitenkaan vietetty hotellilla. Menolennolla oltiin pistetty merkille komean näköiset kallionkielekkeet, jotka työntyivät mereen saaren kaakkoiskulmasta. Pikainen tarinatuokio hotlan respan kanssa paljasti, että niemelle pääsee suoraan Funchalin (hotlan vieressä olleen Madeiran pääkaupungin) keskustasta paikallisbussin kyydissä. Siispä ei muuta kuin uudenkarhea, hotellin kioskista ostettu sadetakki reppuun ja matkaan.

Paikallisia bussikuskeja täytyy arvostaa, tiet eivät olleet mitenkään ylisuuria, ja usein toisella reunalla oli kymmenien metrien pudotus. Paikalliset autoilijat olivat kuitenkin yllättävän rauhallisia ja antoivat kiltisti tietä sitä tarvitseville.

Niemen läpi kulki hyvin suosittu vaellusreitti, jonka taivaltamiseen edestakaisin olisi kulunut kolmesta neljään tuntia.

Madeira ei ole mikään hiekkarantakohde, saaren rannat ovat suurimmalta osin jyrkkiä kielekkeitä, joita jatkuva merenkäynti työntää milli kerrallaan kohti sisämaata.

Niin. Kyseinen vaellusreitti olisi varmaan ollut vallan mainio, mutta järeiden vaelluskenkien sijaan lenkkareilla varustautuneina meillä ei ollut mitään asiaa ensimmäistä kukkulaa pidemmälle. Vastaan tuli reitiltä palaavia ihmisiä polviaan myöten mudassa, joten pidemmälle jatkaminen ei oikein innostanut.

Mutaisen niemireissun jälkeen piti viettää yksi päivä hotellin sisäuima-altaan reunalla rentoutuen. Matkan aikana tulikin luettua noin 500 sivua CIA:n historiaa, ja Karin sai myös yhden monisataasivuisen romaanin luettua kannesta kanteen. Ihan mukavaa sekin oli, mutta kirjojen lukeminen sisällä onnistuisi toki vähän Madeiraa lähempänäkin...

Toisiksiviimeisenä päivänä päätettiin kuitenkin vielä käydä vähän saarta kiertämässä. Vuokra-autoksi saatiin näppärä pikkuinen rellu, ja sääkin oli alkuun jopa melkein aurinkoinen. Reitti kulki ensin rannikkoa pitkin kylästä toiseen ja sen jälkeen pientä ja kippuraista serpentiinitietä ylös vuoristoon.

Paikallinen futiskenttä. Ei ihme, että portugalilaisen ovat hyviä futaajia, tuolla jos pallo pääsee karkaamaan laidan yli voi vähän ketuttaa... Hakumatkaa kertyy kieleke kiertäen kuitenkin monta sataa metriä.

Gabo Girão, 580 metriä korkea jyrkänne, jonka paikalliset väittävät olevat Euroopan korkein kieleke. Wikipedian mukaan se on kuitenkin korkeintaan sijalla kuusi, mutta who cares...

Paikalliset talot ovat välillä aika hurjia, jotkut roikkuvat kielekkeeltä improvisoiden tehtyjen tukirakenteiden varassa ja toiset on muurattu suoraan kallioon.

Kukkuloita ja kielekkeen reunalla kulkevia serpentiiniteitä riitti. Kaikki suuremmat kaupungit ja kylät olivat kuitenkin rannikon laaksoissa.

Matkalla vuoristoon vastaan tuli pikku ylläri. Pitkään jatkuneet, välillä todella rankatkin sateet olivat saaneet osia teistä romahtamaan siellä täällä. Tämän takia jokainen mutka piti ottaa hyvin varoen. Näitä kivikasoja oli paljon seinämän puolella, mutta kielekkeiden puoleiset kaistakin olivat vaarallisia: suurin osa kaistasta saattoi olla sortunut kokonaan pois, ja tien erotti pudotuksesta vain paikalle tuotu pieni orassi suoja-aita.

Menopeli vuoristossa. Clio-parka oli välillä kovilla mäkiä kiivetessä, mutta loppupeleissä ranskatar oli ihan kelpo menopeli. Kuvasta näkyy myös kuinka paljon huipulla näki maisemia...

Vuoristoon päästyämme suuntasimme kohti suosittua ja kehuttua vaellusreittiä, jotta pääsisimme edes vähän kokemaan Madeiran kuuluisien levadojen, eli vesikanavien varrella kävelemistä. Sateiden takia olimme luopuneet vähemmän turistoiduille alueille menemisestä, ja tämän reitin piti olla ainakin hyvin merkattu ja suhteellisen hienoilla maisemilla varustettu.

Hetken näyttikin oikein hyvältä, kun pilvet alkoivat rakoilla ja pieni tihkusade muuttui satunnaiseksi auringonpaisteeksi. Reittikin oli ihan kulkukelpoinen vaikka mutaa oli täälläkin silloin tällöin vähän yli tarpeen.

Vesiputous subtrooppisen kasvuston keskellä.

Levada, joskin hyvin pelkistetty sellainen.

Vähän erilainen levada, joka oli saanut tarpeekseen sateiden tuomasta liiasta vedestä ja päätti sylkeä osan kulkureitin läpi vasemmalla puolella avautuvaan solaan. Tämän paikan ohitettuamme homma muuttuikin mielenkiintoiseksi...

Kävelyreitti oli sinällään ihan mukava, maisemat olivat nättejä ja maasto mielenkiintoista, mutta jatkuva alaspäin laskeutuminen sai miettimään kuinka rankka paluumatka tulisi olemaan. Lopulta paluumatkalla ylöspäin kiipeäminen sai kaikkein vähiten huomiota levadojen tulviessa yli ja kulkureittien muuttuessa pienten purojen ja mudan sekamelskaksi.

Jo hetken hyvältä näyttänyt sää päätti nimittäin tehdä täyskäännöksen, ja ensin siedettävänä ropinana alkanut, ohimenevältä näyttävä sade muuttuikin suoraan sieltä Esterin ahterista syöksyväksi monsuuniryöpyksi. Teimme pikaisen päätöksen kääntyä takaisin, mutta jo kymmenen minuutin sade sai maaston muuttumaan täysin. Sadetakki piti veden loitolla yläkropasta mutta kaikki polvista alaspäin oli täysin litimärkää ja hetken päästä vesilammikoiden kiertäminen alkoi tuntua turhanpäiväiseltä. Olisi ollut aivan sama vaikka olisi kävellyt suoraan levadassa itsessään.

Reitin alkupää (parkkipaikalta levadoille) oli pari kilometriä yleiseltä liikenteeltä suljettua pikkuruista asvalttitietä, jota liikennöi muutaman euron palveluksistaan velottava minibussi. Menomatka sujui vielä ihan kävellen (emme edes tienneet bussin olemassaolosta silloin) mutta palatessa autokyyti oli ohittamaton vaihtoehto. Meidän onneksemme olimme palanneet vauhdilla takaisin, sillä bussikuski sanoi ajavansa ylös parkkipaikalle enää vain kerran, koska pelkäsi tien yli virtaavan pienen puron yltyvän liikaa ja tukkivan koko reitin. Kuulemma tie muuttuu kovalla sateella kulkukelvottomaksi niin autoille kuin kävelijöillekin. Me pääsimme takaisin autollemme ongelmitta, mutta alas vaellusreitin varrelle jäi vielä lukuisia ihmisiä, joiden takaisinpääsy oli enemmän tai vähemmän epävarmaa. Ei se tulvapaikka tosin niin pahalta näyttänyt, ja sadekin vähän jo hiipui, joten eivätköhän kaikki päässeet ihan ehjänä takaisin.

Vaellusseikkailun jälkeen matka jatkui kohti saaren luoteiskulmaa ja Porto Monizin pikkukaupunkia. Matkaa taitettiin umpisumussa noin 30 km/h paikallisen papan ajellessa edellä vanhalla Mazdalla. Ihmettelimme aikamme papan rauhallista ajotapaa, kunnes erään jyrkän mutkan takaa paljastui kolme tiellä nököttävää lehmää. Kovemmalla vauhdilla olisi voinut saada parisataa kiloa nautaa tuulilasiin, joten pappa tiesi mitä teki.

Porto Moniz, pieni mutta kiva kaupunki Madeiran luoteiskulmassa. Kuvassa laavakivestä muotoutunut uima-allas, joka tuntui olevan suosittu myös viileällä sadesäällä.

Porto Monizissa sää parani hetkeksi vain muuttuakseen pizzeriareissun aikana jälleen sateeksi. Päätimme aloittaa paluumatkan ajoissa, ja hyvä niin, sillä aikaa siihen tarvittiinkin. Puolet paluumatkasta kulki nimittäin pieniä, kiemuraisia serpenttiiniteitä pitkin kukkuloita ylös alas hämärän laskeutuessa ja sumun viedessä loputkin näkyvyydestä. Tilannetta ei myöskään ainakaan helpottanut jokaista kurvia peittävä märkä lehtimuta ja edelleen tien varsilta satunnaisesti löytyvät sortumat. En ole ikinä ennen ajanut tuntia putkeen pelkällä kakkosvaihteella, mutta nyt tuli sekin tehtyä.

Lopulta pääsimme kuitenkin kukkuloilta alas ja matkan loppupuolisko sujui noin kolme kertaa alkua nopeammin rannan suurempia maanteitä ja tunneleita hyödyntäen. Pääsimme takaisin hotellille juuri sopivasti päivällisen alkuun (iltakahdeksaksi) hyvin helpottuneina mutta toisaalta ihan iloisina juuri koetuista "seikkailuista".


Loppujen lopuksi, vaikka aiempi teksti ei ehkä ihan siltä vaikutakaan, matka oli kuitenkin tekemisen arvoinen. Aurinkoa tai ei, viikon ajan valmiiseen pöytään istuminen ja tuntien mittainen löhöäminen kirjaa lukien tekivät sen mitä piti ja ajatukset olivat poissa töistä ja arjesta. Hyvä niin, sillä kotiin ja töihin palatessa odottamassa oli pienoinen uutispommi. Olin nimittäin saanut loman aikana potkut! Firman rahatilanne tiedettiin heikoksi jo jonkin aikaa, joten ei se ihan puskista tullut, mutta pienoinen yllätys kuitenkin. Pomo oli hyvin pahoillaan ja yritti vakuuttaa ettei kyse ollut mistään henkilökohtaisesta, palkkaisi minut kuulemma heti uudestaan jos rahaa tulee. Mutta vaikka rahaa tulisikin, niin minun taitaa silti olla parempi suunnata kohti uusia ammatillisia seikkailuja (kuitenkin Linzin alueella). Yksi mahdollinen paikka on jo tiedossa, ja muita olen kysellyt, joten ei tilanteesta liikoja huolestua kannata.

Semmosta, päivitän kuulumisia taas kun jotain ilmenee, esimerkiksi työsektorilla.