Sadematka Madeiralle

Tällä kertaa luvassa on kuvapainotteinen matkakertomus meidän wannabe-aurinkomatkasta etelän lämpöön. Madeira tiedettiin jo etukäteen vähän Kanarian saaria viileämmäksi, mutta toiveissa oli kuitenkin saada vähän aurinkoa ja kölliä ulkona kesätunnelmissa vielä kerran ennen kuin talvi painaa oikein kunnolla päälle. Toisin kävi.

Alkuun tosin näytti vielä ihan hyvältä. Koneen laskeutuessa sää oli puolipilvipoutainen, ja ainoa hirvityksen aihe - ainakin Karinille - oli paikallinen lentokenttä. Madeiran kenttä kun on rakennettu puoliksi pilarien päälle ja on muutenkin vähän erikoinen tapaus. Lisäksi vieressä nököttävät kukkulat pakottavat koneet lähestymään melko nopein käännöksin, joten homma jännitti vähän jopa kokenutta virtuaalilentäjääkin...

Madeiran kenttä lähestymissuunnasta nähtynä (tosin tämä kuva on otettu bussista käsin...)

Puolet kiitoradasta nökötti pilarien päällä. Siinä on ollut jollain insinööriparalla laskemista, jotta rakennelma kestää laskeutuvien koneiden aiheuttaman kuorman.

Loman varaaminen ei aikanaan ollut mikään helppo tehtävä. Netin pitäisi muka helpottaa matkojen suunnittelua, mutta kiljoona vaihtoehtoa ja monta eri arvostelusivustoa saivat kaipaamaan matkatoimistojen lehtisten tarjoamia muutamaa hotlaa ja kohdetta sen suuremmin tietämättä mihin nokkansa työntää. Toisaalta päivän etsimisen jälkeen löytyi lopulta sopivan edullinen paketti ja hotellista ei löytänyt etsimälläkään huonoa arvostelua. Riu Palace Madeira osoittautuikin kehujen arvoiseksi, fasiliteetit olivat hyvät ja palvelu todella ystävällistä. Pientä närää aiheutti tosin hotellin vähän etäinen sijainti, luvatun sukkulabussin harvahko aikataulu ja ylikova sänky, mutta eivät ne mitenkään ylitsepääsemättömiä ongelmia olleet.

Riu Palace Madeira hotellin sisäpihalta kuvattuna. Uima-allas oli oikein kutsuvan näköinen, mutta säiden takia sen käyttö jäi hyvin vähäiseksi.

Tältä sen olisi pitänyt näyttää joka päivä, mutta näin nättiä auringonpaistetta saatiin ihailla vain parina päivänä ja silloinkin hyvin lyhyesti.

Tältä se useimmin sitten näytti, horisontti sumussa ja vettä sataa...

Sateisten kelien takia hotelli - ja etenkin sen sisäuima-allas - tulivatkin hyvin tutuiksi ja useamman päivän kohokohtia olivat aamiainen ja puolihoitoon kuulunut päivällinen. Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon, joskin eri päivien menut muistuttivat toisiaan loppua kohden vähän turhan paljon. Ja pekonia tuli aamuisin syötyä useamman vuoden tarpeiksi...

Ihan koko aikaa ei kuitenkaan vietetty hotellilla. Menolennolla oltiin pistetty merkille komean näköiset kallionkielekkeet, jotka työntyivät mereen saaren kaakkoiskulmasta. Pikainen tarinatuokio hotlan respan kanssa paljasti, että niemelle pääsee suoraan Funchalin (hotlan vieressä olleen Madeiran pääkaupungin) keskustasta paikallisbussin kyydissä. Siispä ei muuta kuin uudenkarhea, hotellin kioskista ostettu sadetakki reppuun ja matkaan.

Paikallisia bussikuskeja täytyy arvostaa, tiet eivät olleet mitenkään ylisuuria, ja usein toisella reunalla oli kymmenien metrien pudotus. Paikalliset autoilijat olivat kuitenkin yllättävän rauhallisia ja antoivat kiltisti tietä sitä tarvitseville.

Niemen läpi kulki hyvin suosittu vaellusreitti, jonka taivaltamiseen edestakaisin olisi kulunut kolmesta neljään tuntia.

Madeira ei ole mikään hiekkarantakohde, saaren rannat ovat suurimmalta osin jyrkkiä kielekkeitä, joita jatkuva merenkäynti työntää milli kerrallaan kohti sisämaata.

Niin. Kyseinen vaellusreitti olisi varmaan ollut vallan mainio, mutta järeiden vaelluskenkien sijaan lenkkareilla varustautuneina meillä ei ollut mitään asiaa ensimmäistä kukkulaa pidemmälle. Vastaan tuli reitiltä palaavia ihmisiä polviaan myöten mudassa, joten pidemmälle jatkaminen ei oikein innostanut.

Mutaisen niemireissun jälkeen piti viettää yksi päivä hotellin sisäuima-altaan reunalla rentoutuen. Matkan aikana tulikin luettua noin 500 sivua CIA:n historiaa, ja Karin sai myös yhden monisataasivuisen romaanin luettua kannesta kanteen. Ihan mukavaa sekin oli, mutta kirjojen lukeminen sisällä onnistuisi toki vähän Madeiraa lähempänäkin...

Toisiksiviimeisenä päivänä päätettiin kuitenkin vielä käydä vähän saarta kiertämässä. Vuokra-autoksi saatiin näppärä pikkuinen rellu, ja sääkin oli alkuun jopa melkein aurinkoinen. Reitti kulki ensin rannikkoa pitkin kylästä toiseen ja sen jälkeen pientä ja kippuraista serpentiinitietä ylös vuoristoon.

Paikallinen futiskenttä. Ei ihme, että portugalilaisen ovat hyviä futaajia, tuolla jos pallo pääsee karkaamaan laidan yli voi vähän ketuttaa... Hakumatkaa kertyy kieleke kiertäen kuitenkin monta sataa metriä.

Gabo Girão, 580 metriä korkea jyrkänne, jonka paikalliset väittävät olevat Euroopan korkein kieleke. Wikipedian mukaan se on kuitenkin korkeintaan sijalla kuusi, mutta who cares...

Paikalliset talot ovat välillä aika hurjia, jotkut roikkuvat kielekkeeltä improvisoiden tehtyjen tukirakenteiden varassa ja toiset on muurattu suoraan kallioon.

Kukkuloita ja kielekkeen reunalla kulkevia serpentiiniteitä riitti. Kaikki suuremmat kaupungit ja kylät olivat kuitenkin rannikon laaksoissa.

Matkalla vuoristoon vastaan tuli pikku ylläri. Pitkään jatkuneet, välillä todella rankatkin sateet olivat saaneet osia teistä romahtamaan siellä täällä. Tämän takia jokainen mutka piti ottaa hyvin varoen. Näitä kivikasoja oli paljon seinämän puolella, mutta kielekkeiden puoleiset kaistakin olivat vaarallisia: suurin osa kaistasta saattoi olla sortunut kokonaan pois, ja tien erotti pudotuksesta vain paikalle tuotu pieni orassi suoja-aita.

Menopeli vuoristossa. Clio-parka oli välillä kovilla mäkiä kiivetessä, mutta loppupeleissä ranskatar oli ihan kelpo menopeli. Kuvasta näkyy myös kuinka paljon huipulla näki maisemia...

Vuoristoon päästyämme suuntasimme kohti suosittua ja kehuttua vaellusreittiä, jotta pääsisimme edes vähän kokemaan Madeiran kuuluisien levadojen, eli vesikanavien varrella kävelemistä. Sateiden takia olimme luopuneet vähemmän turistoiduille alueille menemisestä, ja tämän reitin piti olla ainakin hyvin merkattu ja suhteellisen hienoilla maisemilla varustettu.

Hetken näyttikin oikein hyvältä, kun pilvet alkoivat rakoilla ja pieni tihkusade muuttui satunnaiseksi auringonpaisteeksi. Reittikin oli ihan kulkukelpoinen vaikka mutaa oli täälläkin silloin tällöin vähän yli tarpeen.

Vesiputous subtrooppisen kasvuston keskellä.

Levada, joskin hyvin pelkistetty sellainen.

Vähän erilainen levada, joka oli saanut tarpeekseen sateiden tuomasta liiasta vedestä ja päätti sylkeä osan kulkureitin läpi vasemmalla puolella avautuvaan solaan. Tämän paikan ohitettuamme homma muuttuikin mielenkiintoiseksi...

Kävelyreitti oli sinällään ihan mukava, maisemat olivat nättejä ja maasto mielenkiintoista, mutta jatkuva alaspäin laskeutuminen sai miettimään kuinka rankka paluumatka tulisi olemaan. Lopulta paluumatkalla ylöspäin kiipeäminen sai kaikkein vähiten huomiota levadojen tulviessa yli ja kulkureittien muuttuessa pienten purojen ja mudan sekamelskaksi.

Jo hetken hyvältä näyttänyt sää päätti nimittäin tehdä täyskäännöksen, ja ensin siedettävänä ropinana alkanut, ohimenevältä näyttävä sade muuttuikin suoraan sieltä Esterin ahterista syöksyväksi monsuuniryöpyksi. Teimme pikaisen päätöksen kääntyä takaisin, mutta jo kymmenen minuutin sade sai maaston muuttumaan täysin. Sadetakki piti veden loitolla yläkropasta mutta kaikki polvista alaspäin oli täysin litimärkää ja hetken päästä vesilammikoiden kiertäminen alkoi tuntua turhanpäiväiseltä. Olisi ollut aivan sama vaikka olisi kävellyt suoraan levadassa itsessään.

Reitin alkupää (parkkipaikalta levadoille) oli pari kilometriä yleiseltä liikenteeltä suljettua pikkuruista asvalttitietä, jota liikennöi muutaman euron palveluksistaan velottava minibussi. Menomatka sujui vielä ihan kävellen (emme edes tienneet bussin olemassaolosta silloin) mutta palatessa autokyyti oli ohittamaton vaihtoehto. Meidän onneksemme olimme palanneet vauhdilla takaisin, sillä bussikuski sanoi ajavansa ylös parkkipaikalle enää vain kerran, koska pelkäsi tien yli virtaavan pienen puron yltyvän liikaa ja tukkivan koko reitin. Kuulemma tie muuttuu kovalla sateella kulkukelvottomaksi niin autoille kuin kävelijöillekin. Me pääsimme takaisin autollemme ongelmitta, mutta alas vaellusreitin varrelle jäi vielä lukuisia ihmisiä, joiden takaisinpääsy oli enemmän tai vähemmän epävarmaa. Ei se tulvapaikka tosin niin pahalta näyttänyt, ja sadekin vähän jo hiipui, joten eivätköhän kaikki päässeet ihan ehjänä takaisin.

Vaellusseikkailun jälkeen matka jatkui kohti saaren luoteiskulmaa ja Porto Monizin pikkukaupunkia. Matkaa taitettiin umpisumussa noin 30 km/h paikallisen papan ajellessa edellä vanhalla Mazdalla. Ihmettelimme aikamme papan rauhallista ajotapaa, kunnes erään jyrkän mutkan takaa paljastui kolme tiellä nököttävää lehmää. Kovemmalla vauhdilla olisi voinut saada parisataa kiloa nautaa tuulilasiin, joten pappa tiesi mitä teki.

Porto Moniz, pieni mutta kiva kaupunki Madeiran luoteiskulmassa. Kuvassa laavakivestä muotoutunut uima-allas, joka tuntui olevan suosittu myös viileällä sadesäällä.

Porto Monizissa sää parani hetkeksi vain muuttuakseen pizzeriareissun aikana jälleen sateeksi. Päätimme aloittaa paluumatkan ajoissa, ja hyvä niin, sillä aikaa siihen tarvittiinkin. Puolet paluumatkasta kulki nimittäin pieniä, kiemuraisia serpenttiiniteitä pitkin kukkuloita ylös alas hämärän laskeutuessa ja sumun viedessä loputkin näkyvyydestä. Tilannetta ei myöskään ainakaan helpottanut jokaista kurvia peittävä märkä lehtimuta ja edelleen tien varsilta satunnaisesti löytyvät sortumat. En ole ikinä ennen ajanut tuntia putkeen pelkällä kakkosvaihteella, mutta nyt tuli sekin tehtyä.

Lopulta pääsimme kuitenkin kukkuloilta alas ja matkan loppupuolisko sujui noin kolme kertaa alkua nopeammin rannan suurempia maanteitä ja tunneleita hyödyntäen. Pääsimme takaisin hotellille juuri sopivasti päivällisen alkuun (iltakahdeksaksi) hyvin helpottuneina mutta toisaalta ihan iloisina juuri koetuista "seikkailuista".


Loppujen lopuksi, vaikka aiempi teksti ei ehkä ihan siltä vaikutakaan, matka oli kuitenkin tekemisen arvoinen. Aurinkoa tai ei, viikon ajan valmiiseen pöytään istuminen ja tuntien mittainen löhöäminen kirjaa lukien tekivät sen mitä piti ja ajatukset olivat poissa töistä ja arjesta. Hyvä niin, sillä kotiin ja töihin palatessa odottamassa oli pienoinen uutispommi. Olin nimittäin saanut loman aikana potkut! Firman rahatilanne tiedettiin heikoksi jo jonkin aikaa, joten ei se ihan puskista tullut, mutta pienoinen yllätys kuitenkin. Pomo oli hyvin pahoillaan ja yritti vakuuttaa ettei kyse ollut mistään henkilökohtaisesta, palkkaisi minut kuulemma heti uudestaan jos rahaa tulee. Mutta vaikka rahaa tulisikin, niin minun taitaa silti olla parempi suunnata kohti uusia ammatillisia seikkailuja (kuitenkin Linzin alueella). Yksi mahdollinen paikka on jo tiedossa, ja muita olen kysellyt, joten ei tilanteesta liikoja huolestua kannata.

Semmosta, päivitän kuulumisia taas kun jotain ilmenee, esimerkiksi työsektorilla.

Parturissa

On muuten pirun vaikeeta sanoa jotain tyyliin "ihan vaan vähän siitä sivuilta ja vois sitte ohentaa reilummin" saksaksi... Tuskin osaan selittää englanniksi että miten tätä kuontaloa tulis saksia. Onneksi parturityttö oli mukava ja ymmärtäväinen (ja muisti mut jo viime kerralta) ja osasi päätellä suurimmaksi osaksi ite mitä kannattaa tehdä.

Mutta parturireissun suurin yllätys tuli heti kun istahdin siihen operointituolille: peilin alla pöydällä oli lappu, jossa luki selvällä suomen kielellä "Kesätarjous: osta kaksi tuotetta ja saat pullon xxx:ää (en muista nimeä) kaupan päälle!". Kattelin lappua ensin vähän hämilläni ja mietin, että oonko tullut hulluksi. Kysyin pieni koominen virne naamalla, että mistä moinen mainos on tänne päätynyt, mutta kukaan ei tiennyt vastausta. Olivat kuitenkin katsoneet parhaaksi lyödä sen siihen peilin eteen näkyville vaikkei kukaan ymmärtänyt mitä siinä lukee...

Schnizeleitä

Kokeilin tänään tehdä ihka-aitoja itävaltalaisia schnizeleitä, tosin hieman yksinkertaistetuin menetelmin. Työkaverin mukaan aito ja oikea schnizel tehdään jostain ihan muusta kuin possusta ja paistetaan useaan kertaan eri tyyppisissä rasvoissa. Mulla oli vaan sikaa ja yhden tyyppistä voita, joten niillä piti pärjätä. Operaatio oli loppuviimeksi aika yksinkertanen, enkä tiedä onko tässä juuri mitään erilaista normaaliin leivitykseen verrattuna. Mutta näin se siis menee:

1. Nuiji lihaa vähän, jotta se oppii olemaan. Työkaluksi tähän tarkoitukseen sopi hyvin maalaisfestareilta lipastettu puolen litran kaljatuoppi.

2. Lisää vähän suolaa ja pippuria. Itse unohdin sen tässä vaiheessa, joten yritin paikkailla myöhemmin.

3. Valmista leivitystarpeet kolmeen kulhoon, yhteen vehnäjauhoja, toiseen pari kananmunaa tasaseksi sekoitettuna ja kolmanteen korppujauhoja.

4. Pyörittele leikkeet ensin vehnäjauhoissa, sitten kananmunassa ja viimeisenä korppujauhoissa.

5. Pistä pannulle niin paljon voita kuin kehtaat ja kuumenna kuumaksi. Itse käytin liian vähän ja kun lihan käänsi ympäri, ei toiselle puolelle enää riittänyt tarpeeksi rasvaa ja mokomista tuli vähän toispuoleisia.

6. Kun pannu on tarpeeksi kuuma, lykkää leikkeet paistumaan. Loppu kananmuna kannattaa viskoa myös sekaan loppuvaiheessa.

Ei siinä sen kummempia sitten. Tärkeää on kuulemma käyttää nimenomaan oikeaa voita (öljy ei toimi) ja tarpeeksi paljon jotta verenpaine ei pääsisi turhaan laskemaan. Mutta vaikka itse tuon rasvan ja suolapippuristamisen kanssa tyrinkin, niin ihan syötäviä schnizeleitä tuli. Lisukkeina täällä syödään sekä riisiä että perunaa (usein jopa siis molempia yhtä aikaa) ja leikkeen päälle voi puristaa vähän sitruunamehua. Puolukkahillo tai vastaava sopii kanssa hyvin.

Uusi yritys

Koska tää blogi on tällasenaan vähän turhan hitaasti päivittyvää sorttia, päätin lopettaa yrittämästä kirjottaa liian pitkiä pätkiä ja naputella lyhyempiä viestejä (yleensä kännykällä) asioista mitä vastaan tulee.

Ensimmäisenä asia minkä olen aina halunnut mainita: hevimuusikot ei oo ainoita hyvin pärjääviä luovia suomalaisia maailmalla. Tai ainakaan Itävallassa. Vähän väliä Linzin ratikassa mainostetaan suomalaisten kirjailijoiden kirjoja viikon valintoina ja tänään oli Sofi Oksasen vuoro. Aiemmin on ollu esimerkiksi Leena Lehtolaisen ja jonkun mulle tuntemattoman miehen kirjoja tyrkyllä.

Niin ja lauantaina (6.10) oli vieläkin jotain 24 astetta ja aurinkoista... Semmonen syksy.

Hulluna kuvia, ja hyvin vähän tekstiä

No niin, koska tunnun olevan äärettömän laiska blogikirjoittaja, niin laitetaan nyt edes sekalainen kokoelma kuvia pällisteltäväksi. Jotta tiedätte, että olen elossa ja jopa teen täällä jotain.

Ensimmäisenä muutama otos asunnosta. Pari ekaa on olohuoneesta (huomatkaa upeat raidat seinällä), ja sitten yksi kuva sekä keittiöstä että pesuhuoneesta.

Sitten pari kuvaa Linzistä. Ensimmäisessä on paikallinen keskustori (Hauptplatz) ja toisessa jokilaiva Tonavalla.

Ja koska täsmällisenä ihmisenä laitoin nämä kuvat kronologiseen järjestykseen, niin tässä otos vastavalmistuneesta Diplomi-insinööristä Suomen reissun ajalta.

Suomesta paluu olikin sitten vähän eksoottisempi reissu. Ensin pari yötä ja yksi päivä laivalla Helsingistä Rostockiin, ja siitä sitten yhdeksässä tunnissa noin 900 kilometriä Saksan autobaanoja pitkin Itävaltaan. Ensimmäisenä vähän avomerta ja laivan oikein mainioita sapuskoja.

Sitten aurinkoisille autobaanoille, joita vartioimaan oli pystytetty kymmeniä ja taas kymmeniä tuulivoimaloita. Suomessa valitetaan kuinka tuulivoiman lisääminen on mahdotonta säätövoiman tarpeen takia, mutta kummasti saksalaiset onnistuvat tuottamaan 7,7% energiastaan tuulella. Yhdessä osavaltiossa Wikipedian mukaan jopa 48%. Ekassa kuvassa näkyy myös uskollinen nokialainen, joka piti mut onnistuneesti oikeilla teillä koko matkan ajan. 

Yleensä teillä oli tilaa (niin kuin yllä olevasta kuvasta näkyy), mutta ahdastakin oli aina joskus. On tavallaan aika jännää nähdä pari rekkaa tukkimassa tien, jolla voi laillisesti ajaa niin kovaa kuin autolla pääsee...

Alla oleva lukema ei ole "niin kovaa kuin autolla pääsee", koska varovaisena kuskina en edes kokeillut missä raja kulkee. Mutta ihan tarpeeksi lujaa tuokin oli. Niin ja tiedoksi kaikille, jotka ajattelivat täyttää kommenttialueen huolestuneilla "miten sinä olet noissa nopeuksissa voinut ottaa kuvia!" kommenteilla: kaikki kuvat on otettu nopeasti tähtäämättä napsimalla niin että keskittyminen on valtaosin ollu kyllä ajamisessa. Ja tätä nopeusmittarikuvaa otettaessa edessä oli noin muutama kilometri täysin tyhjää ja suoraa kolmekaistaista tietä...

Matkakuvista viimeisenä itse uskollinen menopeli. "FIN"-tarra kiiltelee uutuuttaan kaiken kuran keskeltä, mutta jo kohta se pitäisi repiä pois ja hankkia tilalle itävaltalaiset rekkarit.

Sitten jotain ihan muuta. Sain nimittäin hankittua itselleni uudet (tai siis osittain kyllä käytetyt) laskukamat, ja siirryin samalla laudalta suksille. Tässä nyrpeän näköinen suomalainen sunnuntaihiihtelijä saman vuoren rinteillä, joilla nyt viikonloppuna laskettiin alppilajien maailmancuppien loppukilpailut. Eli paikan nimi on Schladming, ja se sijaitsee alppien itäosissa, missä nyppylät on vielä aika matalia (huiput jossain 2 km korkeudessa). Tämä oli siis ihan yhden päivän laskureissu, ja moottoriteitä pitkin autoillen etäisyyttä Linziin tuli vajaa pari tuntia.

Täällä(kin) päin vähintään yhtä tärkeää kuin laskeminen itse on ns. Hüttengaudi, eli hauskanpito rinneravintoloissa.

Ja alla olevassa kuvassa näkyy matkaseura. Mukana oli siis Karinin 11-vuotias pikkuveli David, jonka joululahjaan tämä laskureissu osittain kuului.

Pitkän laskupäivän jälkeen voi joskus vähän väsyttää...

Lopuksi vaihdetaan talvesta kesään. Viimeiset pari päivää kun on ollut täysi auringonpaiste ja keskipäivällä mukavat 20 astetta lämpöä. Ensimmäinen kuva on lauantailta, vajaan tunnin ajomatkan päässä olevan Traun-järven rannalta.

Loput kolme kuvaa ovat puolestaan tältä päivältä (nyt kirjoitushetkellä on siis sunnuntai 18.3.), ja ihan äidin iloksi alkuun muutama kukkanen.

Tässä vähän lisää Linziä erään kaupungin kukkulan rinteeltä kuvattuna. Keskellä olevan rakennuksen on suunnitellut nähtävästi sama tyyppi joka on luonut mun noissa aiemmissa hiihtokuvissa nähdyn uuden laskutakin...

Loppubonuksena paikallinen tapa parkkeerata kuplavolkkari..!

Dodih, siinä oli nyt niitä kuvia sitten. Ehkä joskus löytyy taas aikaa ja motivaatiota kirjoittaakin vähän enemmän.

Sekalaisia kuulumisia

No niin. Nyt kun kaunokirjallinen osasto on hoidettu alta pois, on hyvä kirjoitella vain sekalaisia kuulumisia sekalaiseen tyyliin. Eli mitään Finlandia-ehdokasta ei tästä tekstistä kannataa odottaa..

Ensinnä vähän avautumista. Joku ehkä vielä muistaa taannoisen kirjoitukseni nettiyhteyden hankkimisen ongelmista Australiassa (http://jivinn.blogspot.com/2010/02/elamaa-ilman-internettia.html). No eipä täälläkään asiat aina ihan putkeen mene, tosin tällä kertaa ongelmia aiheutti kännykkäliittymän hommaaminen. Ajatuksena oli hankkia ihan kunnon normaali liittymä, jonka laskuja voi maksella jälkikäteen tarvitsematta ladata mitään krediittejä vähän väliä. Australiassa meinasi välillä nimittäin päreet kärähdellä käytössä olevan pre-paid-liittymän kanssa, kun sen lataaminen meinasi aina unohtua kriittisellä hetkellä.

Noh, pienen selvittelyn jälkeen sopivimmaksi palveluntarjoajaksi osoittautui pulju nimeltä T-Mobile. Lähdinkin optimistisin mielin henkilökohtainen tulkki (Karin) mukanani operaattorin palvelupisteelle, ja muistin vieläpä ottaa passin mukaan, että uskovat kuka olen. Tämä siis tapahtui jo viikkoja sitten, ja tuolla ensimmäisellä yrittämällä mukava palvelusetä kertoi minulle, että normaalia liittymää varten minulla tarvitsee olla itävaltalainen pankkitili ja pankkikortti, josta näkyy tilin numero ja oma nimeni. Nuo jälkikäteen maksettavat liittymät nähtävästi yhdistetään täällä aina johonkin pankkitiliin, josta rahat lähtevät suoraveloituksena. Tilin itsensä hommaaminen ei ollut ongelma, se hoitui vähän päälle puolessa tunnissa, mutta pankkitädin mukaan kortin saamiseen saattoi mennä kymmenenkin päivää.

Liittymän hankkiminen piti siis pistää hetkeksi jäihin. Pankkikortti kuitenkin tuli onneksi jo viikon päästä tilin avaamisesta, joten ihan täyttä kymmentä päivää ei tarvinnut odotella. Itse asiassa noita kortteja tuli kaksin kappalein, joista toinen on kytketty tiliin, jota minulle ei ole... Pitänee käydä kyselemässä, että kenenköhän tiliä minä sillä voin käyttää. Eniveis, jätin rohkeasti tulkin kotiin opiskelemaan, ja suuntasin ihan yksin jälleen kohti T-Mobilen puotia. Viimeksi se kiva setä oli minulle sanonut, että kunhan pankkikortti tulee, riittää se ja passi liittymän saamiseen. Mutta noinhan se olisi ollutkin ihan liian helppoa.

Liikkeeseen päästyäni aloin selvitellä asioita ihan mukavan naismyyjän kanssa, joka vaihtoi englantiin kuunneltuaan saksaani vain parin lauseen verran. En pistänyt pahakseni, ja liittymän saaminen alkoi näyttää jo melko todennäköiseltä. Prosessi oli todella hidas, ja myyjän piti naputella tietokoneelle ties mitä tarinoita yhteystietojen ohella. Onneksi puodissa oli noin 60 astetta lämmintä, enkä ollut viitsinyt ottaa toppatakkia pois, kun tällaiset pikkujututhan hoituvat melko nopeasti. Ainakin tiedän mihin mennä seuraavan kerran, kun tulee saunaa ikävä. Noh, juuri kun homman piti olla valmis, naiselle selvisi, että hänen täytyy kopioida ja lähettää todistus asuinosoitteestani jonnekin Wienin pääkonttoriin. Ilman ei kuulemma saa liittymää ulkomaalaiselle antaa. Tällainen todistus minulla onneksi on (sitä muuten kysellään yllättävän usein, täällä ei taideta oikein harrastaa mitään sähköisiä järjestelmiä), mutta totta kai olin jättänyt sen kotiin.

Ajattelin kuitenkin hoitaa homman kerralla kuntoon, joten pyysin myyjää pistämään paperit sivuun ja lähdin ratikalla kotiinpäin noutamaan tarvittavaa paperia. Vartti suuntaansa, ja pääsin takaisin liikkeeseen reilut kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa. Minua aiemmin palvellut nainen oli sillä välin kadonnut jonnekin, mutta paikalla ollut mies onneksi tunnisti minut ja jatkoi siitä mihin aiemmin jäätiin. Puuttunut paperi kopioitiin ja seisoin (jälleen toppatakki visusti päällä) käsi ojossa odottamassa sim-korttiani, kun yhtäkkiä miehen ilme meni vähän omituiseksi. Hän naputteli konetta hetken, ja kysyi sen jälkeen, että onko minulla täällä työpaikkaa. Ja kun kerta ei ollut, piti liittymän saamiseksi vielä olla jonkinlainen paperi paikallisesta työvoimatoimistosta. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, minkälaisesta paperista oli kyse, eikä mies huonohkolla englannillaan osannut sitä myöskään selittää. Niinpä yhteensä reilun puolen tunnin tietokoneen naputtelun ja yhden paperinhakureissun jälkeen jouduin heittämään pyyhkeen kehään ja kävelemään takaisin vesisateeseen ilman kännykkäliittymää. Ja siis muutahan ei pitänyt heidän omien sanojensa mukaan tarvita, kuin passi ja pankkikortti.

Päätin kuitenkin vielä yrittää kilpailevan operaattorin liikkeestä, mutta siellä puolestaan tuollaisen normaalin liittymän saamiseksi olisi pitänyt olla asunut Itävallassa vähintään kolme kuukautta. Päädyin sitten lopulta ottamaan kyseisen operaattorin pre-paid-liittymän, jonka voin vaihtaa tavalliseksi kunhan tuo vaadittu kolme kuukautta täyttyy.


Mutta se kännykkäliittymistä. Toivottavasti edes joku on jaksanut kahlata tuon avautumisen läpi tänne asti, jotta voi lukea niitä ihan oikeita kuulumisia. Tärkeimpänä uutisena ehkä se, että nyt on jo ensimmäinen viikko uudessa työpaikassa takana! Firman nimi on roheasti AeroSpy (www.aerospy.at), ja toimenkuvana kaikenlaisten autopilottien ja esteentunnistusjärjestelmien tekeminen niin ilmaan, maalle kuin merellekin. Oma lopullinen toimenkuvani on vielä vähän auki, mutta mennyt viikko on sujunu leppoisasti koodaillessa. Firmassa tuntuu olevan todella hyvä henki, ja ihmiset ovat mukavia. Englannilla pärjää ihan hyvin, mutta saksaa on pakko opetella nopeasti, jotta ymmärtää edes jotain muiden viljelemistä vitseistä. Sitä tuntee olonsa todella tyhmäksi, kun koko muu huone revähtää nauramaan ja itse istuu silmät pyöreänä suu mutrussa yrittäen erotella yksittäisiä sanoja siitä työkaverin suusta tulleesta pulinasta.

Ja hyvien uutisten vyöry senkun jatkuu. Dippatyö tuli nimittäin valmiiksi tuossa alkuviikosta, kun toteutin mukavasti ensimmäisen työpäivän jälkeen iltamyöhälle proffan antamia korjausehdotuksia. Nämä korjaukset olivatkin sitten riittäviä, ja eilen lähetin työn painofirmalle tulostettavaksi ja kansitettavaksi. Myös kaikki tarvittavat anomukset sun muu byrokratia on jo hoidettu, joten enää tarvitsee odotella tiedekuntaneuvoston kokousta ja sieltä toivottavasti tulevaa päätöstä diplomi-insinöörin tutkinnon myöntämisestä! Eli siirtymävaihe teekkarirellestyksestä oravanpyörään on hyvässä vauhdissa; itse asiassa koko asiaa on melko vaikeaa vielä edes tajuta. Tämä vähän tavallista laajempi "harkkatyö" olikin se viimeinen, ja tällä nyt saadulla työpaikalla ei istutakaan vain kesäkuukausien ajan. Ja järkyttävimpänä ajatuksena näistä kaikista: nämä puoli seitsemän aamuherätykset eivät sitten lopukaan seuraavaan neljäänkymmeneen vuoteen...

Oikeastaan ainoa vähän huonompi uutinen on se, että ilmastonmuutos tuntuu iskeneen kovalla kädellä Linziin. Yleisin säätila on kolme astetta lämmintä ja vesisadetta. Normaalisti tähän aikaan täälläkin on kuulemma pikkupakkasia ja lunta. Nyt lunta on tullut muutamana päivänä satunnaisesti vesisateen lomassa, ja se on sulanut aina lähes välittömästi pois. Alla olevasta kuvasta näkee, miten nätin talvista täällä onkaan.

Uusi työpaikkani syvien nietosten ympäröimänä...

Onneksi Itävalta on mäkinen maa, ja vain noin 50 kilometrin päässä täältä, eli Karinin kotikotona, onkin jo ihan erilaista. Ei sielläkään nyt metrikaupalla lunta ole, mutta vähäsen kuitenkin. Nuo metriset kinokset löytyvät Tirolin osavaltiosta tuolta Alpeilta, mutta sinne ei ole ihan vielä kerennyt. Laskettelemaan pääsee kuitenkin lähempänäkin, ja kävimmekin viikko sitten testaamassa pikkuruisen lähihiihtokeskuksen. Tuon surkean pikkunyppylän ala-asemat olivat jossain vaivaisen kilometrin korkeudella, ja korkeuseroa on parhaimmillaankin vain 400 metriä. Vertailun vuoksi, Etelä-Suomen suurimman keskuksen Himoksen korkeusero on jotain 150 metriä...

Pollmannsdorfin metropolialuetta. Tämä siis 50 km Linzistä, noin 750m korkeudella merenpinnasta.

Hochfichtin "pikkuinen" laskettelukeskus. Suomalaiselle ankkurihisseihin tottuneille tuolikyyti on melkoista luksusta. Nyppylän laelta voi muuten laskea suoraan Tsekkeihin.

Yksi mielenkiintoisimpia kokemuksia tähän asti oli kuitenkin Karinin isän viinantislaus. Ja tässä ei ole kyse mistään metsään piilotetusta pontikkapannusta, vaan ihan laillisesta kotitislaamosta. Itävallassa kun tuo suhtautuminen alkoholiin on muutenkin vähän vapaampaa mietojen ikärajan ollessa 16 vuotta ja kaikkien viinaksien löytyessä ruokakauppojen hyllyiltä. Ja tässä tapauksessa myös itse lopputuote on hyvin paljon suomalaista salapontikkaa laadukkaampaa omenasnapsia. Ihan täysin vaivatta sitä ei kuitenkaan saa tehtyä: Hubert vietti 24 tuntia putkeen talon kellarissa höyrystäen satoja litroja tynnyreissä käynyttä omenamurskaa ensin miedommaksi välituotteeksi, ja sitten uudestaan lopulliseksi hedelmäviinaksi.

Näinkin kauniilta näyttää omatekoisen omenasnapsin raaka-aine.

Hubertin "pontikkapannu" kokonaisuudessaan. Sinisen tynnyrin takana on tulipesä, jossa omenamössö höyrystetään, ja edessä näkyvä peltipönttö on jäähdytysastia.

Tulipesän päällä on erillinen kattila, johon omenasurvos kaadetaan. Tässä kuvassa kattilaan on juuri lisätty uudet mössöt, joten se on vielä ilman edellisessä kuvassa näkyvää hattua.

Tämä on siis jäähdytyspönttö, johon johdetaan hiljalleen kylmää vettä vasemmalta tulevaa letkua pitkin. Valmis tuote valuu kahvinsuodattimen läpi tuohon punaisella kannella peitettyyn astiaan.

Tässä lähikuva tuon jäähdytyspöntön ulostuloputkessa kelluvasta alkoholimittarista. Kuvanottohetkellä pötikästä valuu noin viisikymmenprosenttista alkoholia.

Siinäpä ne kuulumiset nyt tältä osaa olivatkin. Toivottavasti jossain vaiheessa saan aikaiseksi ottaa parempia kuvia ihan oikealla kameralla, nämä tämänkertaiset olivat kännykkäkameran tuotoksia. Ja ehkä jos aurinko joskus suostuu näyttäytymään, voin napsia Linzistäkin muutaman otoksen. Loppukevennyksenä kuitenkin löytö paikallisesta ruokakaupasta: