Australian halki

Australia on julmetun iso maa. Ennen tänne tuloa ajatuksissa oli tietysti kiertää koko saarenpahainen autolla, mutta moiset haaveet haihtuivat todellisuuden lyödessä niskaan: jo pelkkä menovesi tuolle matkalle maksaisi tuhansia dollareita, ja välillä pitäisi ajaa tuhansia kilometreja ilman mitään mainittavaa siinä matkalla. Aikaakin tulisi varata useampi kuukausi, että jotain kerkeäisi oikeasti näkemään. Niinpä enemmänkin kymppien kuin tuhansien budjetilla ja noin kahden viikon aikaikkunalla päätimme Kaisan kanssa kokeilla jotain vähän vaatimattomampaa, mutta kuitenkin mahdollisimman kattavaa.

Pienen säätämisen jälkeen päätimme tutustua paremmin kolmeen tunnettuun, mutta keskenään hyvin erilaiseen australialaiseen kaupunkiin: Melbourneen, Alice Springsiin ja Darwiniin. Ensimmäinen on heti Sydneyn jälkeen tämän maan kuuluisin ja suurin kaupunki, ja sijaitsee Australian eteläisimmissä osissa. Alice Springs on puolestaan pienehkö kaupunginrähjä, jonka tekee erikoiseksi sen sijainti lähes tismalleen Australian keskipisteessä. Darwin on maan pohjoisin suurempi kaupunki, tunnettu rentoudestaan ja trooppisesta ilmastosta.

Kuten ehkä aiemmista kirjoituksista käy ilmi, täkäläistä autoani ei ole luotu pitkille matkoille, enkä tottapuhuen edes uskaltaisi lähteä sillä lähellekään Australian keskusosien autiomaita, joten kulkumuodoksi piti valita jotain muuta. Lentäminen on näillä välimatkoilla ehkä se vaivattomin, ja usein yllättäen myös melkeinpä edullisin, vaihtoehto, mutta me etsimme kuitenkin jotain vähän jännittävämpää. Lopulta päädyimme yhdistelemään vähän kaikenlaista, ja matkan aikana tulikin tutuksi niin bussit, junat, lentokoneet kuin vuokra-autokin.



Reissu polkaistiin käyntiin keskiviikkona 7.7. jo tutuksi tulleella junamatkalla Newcastlesta Sydneyn asemalle, josta vaihdoimme Melbourneen vievään CountryLink-nimisen firman junaan. Newcastlen ja Sydneyn välillä liikennöivät junantapaiset ovat vanhoja, epämukavia ja talvisin hyvin kylmiä rotiskoja, joten CountryLinkin VR:n InterCity-junien tasoiset vaunut tuntuivat vaihteeksi lähes luksukselta. Mukavaa sieti ollakin, koska olimme budjettileikkausmielessä pyrkineet valitsemaan mahdollisimman monta yön yli kestävää matkaa reissullemme. Unen laatu ei junissa ole ehkä ihan niin mahtavaa, mutta säästääpähän joka yö sievoisen summan hostellikuluissa.

Aamukahdeksalta saavuimmekin enemmän tai vähemmän niska-/selkäkipuisina Melbournen juna-asemalle. Annoin meidät Brisbanessa pettäneelle kännykän navigaattorille uuden mahdollisuuden, ja tällä kertaa se johdattikin meidät mukisematta puolentoista kilometrin taivalluksen päätteeksi kaupungin keskustassa sijaitsevaan majapaikkaamme. Ei muuta kuin rojut selästä huoneeseen (tarkalleen ottaen tavaraa oli kyllä ympäri kehoa: rinkka selässä, käsimatkatavarana toiminut reppu etupuolella sekä kaiken maailman elektroniikkaa sisältävä laukku olalla) ja tutustumaan kaupunkiin.

Melbourne talvella...

Melbourne on tunnettu tuhansista kahviloistaan, ja suuntasimmekin heti viihtyisän oloiselle pikkukujalle aamiaista varten. Kävi kuitenkin ilmi, että kaupunki on laktoosi-intolerantikon (tässä tapauksessa siis Kaisan) helvetti: satoja idyllisiä kahviloita kymmenillä tunnelmallisilla pikkukujilla, eikä missään mitään laktoositonta. Lopulta löytyi jonkinlainen orgaanista ruokaa tarjoava kahvila, jonka henkilökunta pienen selvittelyn jälkeen viimein uskoi, että juustossakin on laktoosia, ja osasi räätälöidä sopivan annoksen. Enemmän kuin usein koko matkan aikana piti myös vääntää rautalangasta, että laktoositon on eri asia kuin gluteeniton, ja että kananmuna on laktoosittomalle ihan ok. Tulipa vastaan jopa eräs vietnamilaisen ravintolan tarjoilija, joka maitotuotteista kysyttäessä vastasi iloisesti, että annoksessa on kasviksia. Jäi arvoitukseksi millä logiikalla kyseinen ammattilainen sai nämä kaksi tuoteryhmää nivottua yhteen.

Mutta on Melbournessa muutakin kuin kahviloita. Kaupungin ydinkeskusta on suurimmaksi osaksi perinteisen tukkoista suurkaupunkia, mutta edellämainitut kahvilakujat sekä pitkähkö kävelykatu kauppoineen piristävät ilmettä. Lisäksi keskustaa etelässä reunustava joki viereisine puistoineen luo mukavaa vaihtelua korkeille rakennuksille. Jokaisesta austalialaisesta vähänkin suuremmasta kaupungista pitää nähtävästi löytyä kasvitieteellinen puutarha, ja sellainen on myös Melbournessa heti siinä joen toisella puolella. Ehkä Helsingistä (jota pienenä piti lähes maailman suurimpana kaupunkina) johtuen mielestäni jokaisessa itseään kunnioittavassa suurkaupungissa tulee olla raitiovaunuja, joten Sydneyn aiheuttaman pettymyksen jälkeen oli kiva löytää kyseisiä vekottimia edes Melbournesta. Australian paikallisliikennettä kuitenkin tuntuu vaivaavan aivan käsittämätön hitaus: ratikkapysäkkejä oli vähän väliä, ja kuljettaja odotti kiltisti kaikkia kilometrin päästä vaunua kohti juoksevia, villisti huitovia matkustajia. Kuullostaa varmaan lähinnä mukavalta, mutta tästä syystä muutamien kilometrien matkaan kului helposti puoli tuntia.

Kylmintä talvea Australiassa, lämpötila kuvassa noin 4 astetta, ja päällä ensimmäistä kertaa koko sotisopa hanskoja myöten. Tässä on tosin vasta aamu, ja päivän mittaan lämpötila nousi yli kymmeneen asteeseen.

Jostain syystä Australiasta löytyy lähinnä mustia joutsenia.

Meillä ei Melbournea varten ollut ihmeempiä suunnitelmia, joten aika kului erilaisissa museoissa sekä keskustaa kierrellessä. Mainitsemisen arvoinen paikka oli myös meren rannalla sijaitseva St. Kildan kaupunginosa, jota mainostettiin kulttuurin kehtona, paikkana jossa paikalliset taiteilijat asuvat ja kahvittelevat. En sitten tiedä kuinka hyvätuloisia Australian taiteilijat ovat, mutta alue näytti suurimmaksi osaksi lähinnä elitistiseltä boheemin sijaan. Lopulta löysimme tosin yhden kadun, jonka varrella olevat kahvilat tuntuivat paremmin sopivan opaskirjasemme kuvaukseen. Taitaakin olla niin, että rantakaistaleen hinnat ovat sen verran nousseet, että köyhät taiteilijat on työnnetty syvemmälle lähiöiden katveeseen.

Kaksi nököhammasta Melbourne Museumissa.

Hirttosilmukka Melbournen vankilamuseossa.

Pehmustettu koppi ja joku satunnainen hullu Melbournen vanhalla pidätysasemalla.

Asemalta löytyi harvinaisen rumia rikollisia...

Mäenlaskua Australiassa... St. Kildan hyvipuistosta löytyi pieni, noin metrin korkuinen kasa jostain paikalle tuotua lunta, ja tämä valtaisa pulkkamäki tuntui olevan aivan järjettömän suosittu.

Lähiöistä puheen ollen, ainoa mikä erottaa australialaiset suurkaupungit toisistaan on niiden keskusta. Aivan ydinkeskustan jälkeen alkavat kymmeniä kilometrejä jatkuvat, keskenään lähes identtiset omakotitalolähiöt. Ja täällä päin (rikkaampia alueita lukuunottamatta) termi omakotitalolähiö ei tarkoita mitenkään erityisen viihtyisää aluetta. Kaikki tahtovat asua omakotitalossa tuloista riippumatta, ja vähän parempituloisetkaan ihmiset eivät näytä aina piittaavan talojensa ulkoasusta. Lisäksi tontit ovat pienehköjä ja pitkulaisia, joten talot sijaitsevat yleensä ihan vieri vieressä ja useimmiten aika lähellä autotietä. Takapihoilla on sitten vähän enemmän tilaa, mutta nekin on yleensä aidattu mitä hirveimmillä peltiviritelmillä. Yleensäkin paikalliset aidat ovat usein sysirumia.

Mutta se avautumisesta, sille oli jo ihan oma tekstinsä. Yleisesti ottaen Melbournesta jäi ihan positiivinen kuva, vaikka vierailimmekin kaupungissa kylmimpään mahdolliseen aikaan.



Melbournesta matka jatkui jälleen yhdellä yönylietapilla, tällä kertaa bussissa istuen. Määränpäänä oli Adelaide, vähemmän tunnettu mutta silti suurehko kaupunki South Australian osavaltiossa. Adelaideen ei ollut kuitenkaan tarkoitus jäädä sen pidemmäksi aikaa, sillä seuraava kulkupelimme, The Ghan -juna, odotteli jo asemalla puolen päivän aikaan tapahtuvaa lähtöä kohti Australian punaista keskusta. Me kuitenkin olimme Adelaidessa jo aamukuudelta, joten aikaa jäi ruhtinaalisesti kierrellä kaupunkia etsien ensimmäistä avautuvaa kahvilaa, josta saisi aamupalaa.

The Ghan, nimetty aikanaan samaa reittiä kulkeneiden afgaanikamelikaravaanien mukaan, on hieman erilainen juna mihin suomalainen on VR:n myötä tottunut. Koko matka Adelaidesta Darwiniin kestää 54 tuntia, ja maksaa vähintään yhtä paljon kuin lentäminen, joten kilpailuvaltteja on haettava jostain muualta. The Ghania mainostetaankin ikimuistoisena seikkailuna punaisen aavikon halki puksuttaen.

The Ghan Adelaiden asemalla.

Jos matkaa on tehtävä 54 tuntia, niin se pitää tehdä sitten tyylillä. Junassa onkin kolme eri luokkaa: platinaluokka niille, joiden kukkaroita eivät Matit piinaa, kultaluokka, joka ei sekään ole niille ihan köyhimmille, sekä lopulta sikaosasto, eli punainen luokka meille budjettimatkaajille. Kaksi ensimmäistä luokkaa tarjoavat matkustajille omat kabiinit, joissa pötköttää ja nauttia ohikiitävistä (tai Ghanin tapauksessa matelevista) maisemista, sekä fiinimmät ravintolat, joissa nauttia ties mitä kaviaaria ja shamppanjaa. Meidän punainen kommunistiluokkamme oli varusteltu perinteisimmillä istuimilla, sekä dinerilla, josta sai vähän päälle kymmenellä dollarilla lentokoneruokaan verrattavissa olevaa sapuskaa. Mahtavan hyvä puoli meidän vaunussamme oli kuitenkin se, että istuimien välillä oli ruhtinaalisesti tilaa (jopa minä sain koipeni suoraksi), ja selkänoja taittui ainakin tuplaten pidemmälle mitä suomalaisissa junissa. Eli kyllä nekin penkit oli ihan suunniteltu vähän pidempiä matkoja varten. Vaunujen vessoissa oli myös suihkut, mutta aina kun joku oli niitä erehtynyt käyttämään, oli koko vessan lattia kuin monsuunisateiden jäljiltä.

Kaisa ja Ghanin penkit.

Yhtenä ideana The Ghanin kyydissä matkaamisessa on maisemien katselu (matkan aikana näkee noin 3000 kilometrin verran lähes samanlaista, joskin ihan vaikuttavaa aavikkoa), ja tästä syystä junan vauhti ei ole mitenkään huima. Esitteen mukaan keskinopeus on 85 kilometriä tunnissa, mutta kyydissä vauhti tuntui olevan lähempänä kuuttakymppiä. Yöllä mentiin ehkä sitten vähän kovempaa. Junan viihdykevastaava kuulutteli myös aina silloin tällöin, jos ulkona oli jotain erikoisempaa katsomisen arvoista. Pitkään kestävä matka pakottaa myös ihmiset käyttämään ravintoloiden palveluja enemmän, mikä näkyi melko selvästi aikataulujen suunnittelussa.

The Ghan junasta itsestään kuvattuna. Kyllä, kuva on otettu loppupään vaunusta samalla kun nokka puksuttaa noin puolen kilometrin päässä. The Ghan ei ole mikään ihan pikkupötkylä, vaan koostuu parhaimmillaan yli 30:sta vaunusta ja pituutta on yli 800 metriä.

Northern Territoryn ja South Australian raja Ghanista kuvattuna. Taustalla oleva maisema jatkui pienin muutoksin muutaman tuhatta kilometriä.

Koko 54:ää tuntia ei myöskään paineta yhtä kyytiä, vaan ohjelmaan kuuluu pari pidempää pysähdystä, joissa junayhtiö tarjoaa erilaisia retkiä katsomaan luontoa tai läheisiä kaupunkeja. Pysähdys on sen verran pitkä, että ilman mitään tekemistä ei viitsi olla (eikä junaankaan saa jäädä), joten tämäkin on kätevä tilaisuus rahastaa kyytiläisiltä muutama ylimääräinen lantti. Alice Springsin kohdalla alle kilometrin matkasta kaupungin keskustaan pyydettiin yhdeksän dollarin hintaa, ja matkan väitettiin olevan kolme kilometriä, jotteivat ihmiset turhaan kävelisi..


Me kuitenkin kävelimme, osittain myös siksi, että Alice Springs oli meille sillä erää päätepysäkki. Matkaa oli Ghanin kyydissä tähän mennessä taitettu 24 tuntia, ja seuraavaksi oli edessä kolme päivää keskellä Australiaa sijaitsevassa, vanhasta lennätinasemasta turistinähtävyydeksi kasvaneessa pikkukaupungissa. Matkailijoiden viihdyttämisen lisäksi Alice tarjoaa myös ruoka-/varustetäydennyksiä läheisille (eli näillä välimatkoilla noin tuhannen kilometrin säteellä sijaitseville) asumuksille ja karja-asemille. Kaupungissa sijaitsee myös Australian lentävien lääkäreiden tukikohta (lääkärit siis lentävät pienkoneilla sinne missä tarvitaan), ja maailman suurimman luokkahuoneen opettajan tilat. Jälkimmäinen, oikealta nimeltään Alice Springs School of the Air, tarkoittaa Australian outbackissa, satojen kilometrien päässä muista ihmisistä asuvien lasten opettamista radioteitse. Aiemmin lähetettiin ilmojen halki lähinnä opettajan höpinää, mutta nykyisin homma toimii kai jo Internetin välityksellä. En ole ihan varma yksityiskohdista, koska emme koskaan käyneet lähetysasemaan sen tarkemmin tutustumassa (nämä tiedot on saatu lähinnä turistiesitteiden kautta).

Alicen yksi erikoisuus itärannikon kaupunkeihin verrattuna on myös aboriginaalien suuri määrä. Aiemmin olimme nähneet Australian alkuperäiskansojen edustajista tasan yhden, ja senkin umpikännissä Sydneyn junassa avautumassa perheongelmistaan, joten tämä oli meille jotain uutta. Monet (eurooppalais)australialaiset eivät tunnu oikein pitävän aboriginaaleista, ja syy lienee ainakin osaksi alkuperäisten asukkien omalaatuisissa tavoissa. He eivät nimittäin vaikuta tekevän yhtään mitään. Suurin osa aboriginaaleista vaikutti lähinnä istuvan nurmikoilla siellä täällä pienissä porukoissa, ja huutelevan välillä tutuilleen jotain omalla kielellään melkoisen kovaan ääneen. Istuskelu ja tarinankerronta kuuluu kuitenkin aboriginaalien vuosituhansien perinteeseen, ja sitä harrastetaan silloin kun muita tehtäviä ei ole. Ja nykymaailman melskeessä (syrjittynä ja huonosti työllistyvänä kansanryhmänä) sitä muuta tekemistä ei taida aboriginaaleilla liiaksi olla.

Meidän ohjelmaan aavikkokaupungilla kuului kuitenkin lähinnä paikalliseen luontoon tutustuminen. Yksi päivistä käytettiin esimerkiksi 48 kilometrin pyöräretkeen erään luonnonpuiston halki katsomaan Alicea reunustavista harjanteista löytyvää, veden vuosituhansien aikana kuluttamaa rakomuodostumaa nimeltään Simpson's Gap. Olimme ennen matkaa odottaneet löytävämme punaisesta keskustasta vain nimensä mukaisesti punaista kivierämaata, mutta ennätysrunsaiden sateiden johdosta aavikko näytti hyvin epäaavikkomaiselta. Erilaisia ruohopuskia ja puita pukkasi maasta joka puolella, ja vallitseva väri oli punaisen sijaan haalean vihreä.

Alice Springsin viereinen West Macdonnell National Park pyörän selästä nähtynä.

Simpson's Gap.

Kävimme Alicessa myös paikallisessa Desert Parkissa, jossa esiteltiin aavikon elämää. Hienoin kokemus oli lintushow, jossa vapaat mutta koulutetut linnut (esim. haukka ja pöllö) lentelivät ihan yleisön päiden vierestä ja napsivat kouluttajan heittelemiä makupaloja.

Muutaman päivän aavikkoilun jälkeen oli aika jättää Alice Springs taakse ja hypätä takaisin The Ghanin kyytiin. Edessä oli jälleen noin 24 tunnin matka, mutta tällä kertaa siihen kuului noin neljän tunnin pysähdys Katherinen kaupungintapaisen vieruksilla. Jos pysähdyksestä olisi halunnut selvitä maksamatta, olisi pitänyt kai pyöriä koko neljä tuntia pienen terminaalintapaisen parkkipaikalla (kaupungille oli matkaa monta kilometriä), joten alistuimme ostamaan bussikuljetuksen läheisen Nitmilukin luonnonpuiston joenvarteen katsomaan Katherine Gorge -nimistä kivimuodostelmaa joen reunuksilla. Ihan kivat oli maisemat loppujenlopuksi, mutta parhaiten jäi mieleen bussikuskimme ei ihan niin onnistunut Katherinen kaupungin mainostus: "Täällä meidän kaupungissamme on paljon mielenkiintoista nähtävää: on hyviä ravintoloita .... ööö, ja tuota .... No kuitenkin, täällä on paljon mielenkiintoista nähtävää..."




Edessä oli siis matkan viimeinen etappi, Darwin. Ennen sinne pääsemistä oli kuitenkin edessä The Ghanin viimeinen rahastus: Darwinin rautatieasema sijaitsee puolen tunnin automatkan päässä itse kaupungista, ja puolipakollinen bussikuljetus keskustaan maksoi vielä erikseen rapsakan 16,5 dollaria. Bussittelun jälkeen jäljellä oli vielä puolentoista kilometrin taivallus hieman keskustasta sivussa olleeseen majapaikkaamme.

Aiemmat majapaikkamme Melbournessa ja Alice Springsissa olivat olleet aika lailla odotusten mukaiset. Melbournessa yövyimme melko täydessä, mutta ihan hyvälaatuisessa hostellissa, joka sijaitsi loistopaikalla ihan ydinkeskustan reunamilla. Alicessa yösijana oli Desert Rose Inn, enemmänkin motellintyyppinen paikka, jossa oli kuitenkin hyvät fasiliteetit sekä ystävällinen henkilökunta. Aavikon ruusun sijainti oli myös todella hyvä, ihan siinä Alicen keskustan tuntumassa. Darwinin Barramundi Lodgesta oli kuitenkin maksettu kaikkein eniten (jo ihan siitä syystä, että Darwinissa oli sesonkikausi ja sikakalliit hinnat), joten odotukset olivat suht korkealla. Mutta kuten laskuvarjohyppääminen on opettanut, korkealta pääsee alas uskomattoman nopeaa vauhtia..

Ei tämä lodge nyt mikään ihan sysihuono ollut, mutta olisi kaivannut kunnostusta jo kymmenen vuotta sitten. Saapuessamme paikalle ulkona pienen uima-altaantapaisen vierellä ollut respa oli jo kiinni, ja meille oli jätetty avaimet kirjekuoreen odottamaan. Mitään ohjeita huoneen sijainnista ei ollut, joten pööpöilimme hetken aikaa rakennuksen ulkopuolella edestakaisin ihmetellen, missä ovessa olisi numero 16. Lopulta tajusimme, että suurin osa huoneista oli erillisessä, resparakennuksen takana seisovassa tiilikuutiossa. Se näytti ulkoapäin jenkkileffoista tutuilta motelleilta, joihin rikolliset aina majoittuvat keikan jälkeen saalista laskemaan. Itse huone oli ihan kohtalaisen siisti, mutta kulunut ja jotenkin kolkko. Jos hinta olisi ollut noin puolet nykyisestä, olisi se ollut ihan jees, mutta nyt maksoimme lähes tuplasti Alicen motellin hinnan huoneesta, jonka verhot tippuivat tankoineen niskaan, kun niitä yritti avata. Paikan omistanut pariskunta oli kyllä kovin ystävällistä laatua, mutta silti paikasta jäi kielelle rahastuksen maku.

Mutta onneksi meidän ei tarvinnut turhaan mädäntyä huoneessamme, sillä heti ensimmäisen päivän ohjelmassa oli etsiä lääkäri ja varata vastaanottoaika. Olin nimittäin jo ennen matkan alkua näppäränä poikana raapinut jalastani yhden Fijin reissulta matkamuistona saaduista petipunkin puremista rikki, ja haava oli pikkuhiljaa levinnyt ja tulehtunut pahemmin, kunnes Darwinin junamatkan jälkeen puoli jalkapöytää punoitti ja oli turvonnut. Antibiootteja oli siis saatava, ja samaa mieltä oli lääkärisetäkin, kunhan sopiva semmoinen oli pienen googlettelun jälkeen löytynyt eräästä Darwinin kauppakeskuksesta. Hyvin tuntuivat pillerit purevan, ja haava alkoi parantua melkein silmissä.

Ällöhaava nilkassa. Viivat jalassa merkkaavat tulehtunutta aluetta pahimmillaan.

Darwin on kaupunkina melko erikoinen tapaus. Se ei ole mitenkään järkyttävän suuri (ehkä jotain Tampereen kokoluokkaa), mutta kooltaan suht pienestä keskustasta löytyy silti uudehkoja, melko korkeita ja tyylikkäitä rakennuksia. Rakennuskanta selittyy vuonna 1974 kaupunkiin iskeneellä hurrikaanilla, joka pyyhki menessään suurimman osan senaikaisista rakennuksista (joista osa oli hyvinkin vanhaa perua). Näin ollen rakennusyritysten ei turhaan tarvinnut tapella kaiken maailman museovirastojen kanssa suojeltujen rakennusten purkamisesta, vaan uusien tekeminen voitiin aloittaa suoraan puhtaalta pöydältä. Erikoiseksi kaupungin rakenteen tekee myös keskustan (plus muutaman lähiön) sekä koko lopun kaupungin toisistaan erottava, keskellä kaikkea nököttävä kansainvälinen lentokenttä. Ja helsinkiläiset kehtaavat vielä valittaa Malmin kentän vievän tilaa kaupungilta..

Darwinin rakennukset ovat kaikki melko uusia ja hienoja - ainakin keskustassa.

Darwinissa on nättejä hiekkarantoja, mutta niillä ei saa uida hengenvaarallisten meduusojen takia. Uimista varten siellä täällä on suolavesialtaita, ja lähes kaikilla majapaikoilla on oma uima-allas.

Darwinissa/Pohjoisterritoriossa käydessä on myös lähes pakollista käydä ainakin yhdessä alueen suht kuuluisista luonnonpuistoista, ja me päätimmekin viettää viimeisen lomapäivämme ajelemalla vuokra-autolla Litchfieldin puiston vesiputouksia ihastelemaan. Mukaan saatiin matkaseuraksi sekä kuluja jakamaan myös yksi Ghan-junassa tavattu pariisilainen journalistineiti, ja autovuokraamon halvimman vaihtoehdon, pikkuruisen Toyota Yariksen tilat riittivätkin juuri ja juuri kuljettamaan meidät kolme kaikkine tavaroinemme puistoon ja takaisin.

Australiassa myös luonnonpuistojen käsite poikkeaa hieman Suomessa totutusta. Kaikkialle pitää päästä vähintäänkin nelivetomaasturilla, ja tärkeimpien nähtävyyksien vierelle menee taatusti päällystetty maantie. Kävelyreiteillä tarkoitetaan monessa tapauksessa parkkipaikoilta nähtävyyksien vierelle johtavia, muutaman sadan metrin mittaisia ja usein myös päällystettyjä jalkakäytäviä. Pidempiäkin polkuja löytyy sieltä täältä, mutta suurimmaksi osaksi vaihtoehdot ovat joko kiertää paikkaa autolla, tai lähteä vaeltamaan ihan tosissaan. Toisaalta luonnonpuistoja maasta löytyy lukuisia, ja niiden koko on välillä valtava, joten valinnanvaraa on ihan kiitettävästi.


Litchfieldin puiston tärkeimmät nähtävyydet ovat lukuisat vesiputoukset, joiden alla olevissa lampareissa voi useimmiten myös uida. Poikkeuksen tekevät ajat, jolloin paikalla on havaittu krokotiileja. Niitä velikultia on Pohjoisterritorio pullollaan, ja uiminen muualla kuin merkityillä ja valvotuilla uimapaikoilla onkin tiukasti kiellettyä (mutta ei siltikään kauhean harvinaista). Nytkin puiston suosituin ja suurin uimapaikka oli suljettu krokohavainnon vuoksi, joten pienemmät lammet olivat melkoisen täynnä kansaa. Joka tapauksessa uiminen vesiputousten alla ja kallionkielekkeiltä syviin lampareihin hyppeleminen oli melkoisen mahtava kokemus.

Florence Falls, yhdet Litchfieldin puiston hienoimmista putouksista. Tuolla alhaalla myös uitiin.

Kalliolta hyppelyä Litchfieldissä.

Kaikkialla ei kuitenkaan saanut uida, Wangi Falls oli suljettu parin päivän takaisen krokotiilihavainnon takia.

Hieman kuivempi (kirjaimellisesti, ei kuvainnollisesti) nähtävyys puistossa on laaja aukio täynnä itä-länsisuuntaisia, yli metrin korkuisia termiittipesiä. Nämä magneettisiksi termiiteiksi kutsutut veijarit rakentavat pesänsä siten, että aurinko lämmittää toisen reunan mahdollisimman tehokkaasti. Toinen puoli on kuitenkin varjossa, joten jossain kohtaa pesää on aina optimaalinen lämpötila, ja auringossa paahtunut osio pitää lämpöä yllä yön aikana. Näiden lättänöiden rakennelmien lisäksi alueelta löytyi myös monimetrisiä katedraalitermiittien pesiä, joita oli melkoisen vaikea kuvitella pikkuruisten ötököiden aikaansaannoksiksi.

Itä-länsisuuntainen termiittikeko. Näitä oli tällä aukiolla satoja.

Katedraalitermiitti pikkuruisen kekonsa vierellä.

Luonnonpuistokierroksen päätteeksi olikin sitten aika lähteä takaisin kohti itärannikkoa ja Newcastlea. Olimme ajoittaneet auton vuokrauksen siten, että pääsimme ajamaan sillä suoraan lentokentälle. Ranskalaisvahvistuksemme lento lähti omamme tavoin myös keskellä yötä, joten järjestely oli kaikin puolin näppärä. Mitä nyt Darwinin kohtalaisen pienellä lentokentällä piti istua ja odottaa koneiden lähtöä useampi tunti, mutta jälleen säästettiin majoituskuluissa! Ikäväksi odotuksen teki omalta osaltani alkava flunssa ja melkoisen äkäinen kurkkukipu, joka ei ollut tykännyt yhtään vesiputousten alla uiskentelusta. Lento kuitenkin lähti ajallaan (1:40) ja Brisbanessa tapahtuneen noin puolentoista tunnin pysähdyksen ja koneenvaihdon jälkeen olimme Sydneyssä aamuyhdeksältä. Kyllä, kyseessä oli kotimaanlento, ja silti yhdistettynä kaksi lentoamme kestivät yli viisi tuntia. Samassa ajassa pääsee Suomesta jo välimeren toiselle puolelle, joten siitäkin voi kuvitella kuinka suuri maa Australia taas onkaan.



Nyt onkin sitten suuremmat matkustelut hetkeksi matkusteltu. Toinen lukukausi alkaa yliopistolla 26. maanantaina, ja silloin pitäisi taas sopeutua arkeen. Syyskuussa edessä on toivottavasti asunnon vaihto, sillä patalaiskat kämppikset alkavat ottaa liikaa aivoon. Tavoitteena on päästä jonnekin vähän lähemmäksi keskustaa ja rantoja näin kohta alkavan kevään kunniaksi. Saas nähdä miten käy..



PS. Tilanne kämpässä juuri nyt: olohuone ja keittiö täynnä savua, ovet ja ikkunat auki että vähän tuulettuu, pesuhuoneen seinällä kivat mustat jäljet ja käytetty sammutuspeitto makaa lavuaarissa... Kämppikset päättivät antaa loistoesimerkin siitä, miksi täältä kannattaa muuttaa pois. Olin keittiössä tekemässä ruokaa, kun rupesin flunssaisen nenäkin läpi haistamaan selkeää savun hajua (jälkeenpäin selvisi myös, että palohälytin ei toimi..). Lähdin etsimään syyllistä, ja törmäsin pesuhuoneessa ilmiliekkiin katonrajassa olevan sähkölämmittimen päällä. Yksi sankareista oli päättänyt laittaa kalsarinsa kuivumaan siihen lämmittimen päälle, ja tultahan siitä saatiin aikaiseksi. Löin äkkiä virrat pois ja juoksin kovaan ääneen suomeksi kiroten hakemaan sammutuspeittoa. Sen verran tuntuivat pojat suomea osaavan, että osasivat tulla paikalle katsomaan missä palaa... Että näin.