Hämähämähäkkeilyä

Pientä viivettä on pukannut blogin päivittämisessä viime aikoina, pahoittelut. Koulu ei olekaan pelkkää leikkiä ja laulua, vaan tälläkin ylipitkällä lomamatkalla täytyy ihan oikeasti myös opiskella. Mutta se selittelyistä.

Pari viikkoa sitten yliopiston Mountaineering Club järjesti aloittelijoille pari kiipeilyretkeä, ja sinne piti ehdottomasti päästä. Laskuvarjo jäi Suomeen ja sukeltamaankaan ei ole kerinnyt, joten jollain tavallahan se extremeharrastusten tarve on tyydytettävä. Tosin ei tämä toistaiseksi niin kauhean extremeä ole ollut, mutta kovin mukavaa kuitenkin.

Reissuja oli kaksin kappalein, ja ensimmäisenä päivänä tarkoitus oli opetella kiipeämisen sijaan hallittua köyden varassa laskeutumista. Hallittavuus saavutetaan valjaisiin kiinnitettävällä laitteella, jonka tarkoituksena on lisätä köyden kitkaa niin paljon, ettei laskeutumisvauhdin hidastamiseen tai pysäyttämiseen tarvita juuri ollenkaan voimaa. Kuvaa meidän käyttämistämme laitteista ei tullut otettua, mutta netistä löytyy vaikka minkälaisia kuvia kun googlettaa hakusanalla "belay device" (nokkelimmat pokkelimmat huomaavat, että tuossa on myös linkki yhteen löytämääni kuvaan...).

Ensimmäisenä harjoiteltiin vähän pienemmän jyrkänteen reunalla.

 

Sitten olikin aika siirtyä vähän isomman kielekkeen ääreen. Väittivät tämän olevan 50 metriä, mutta ei se ihan niin korkealta tuntunut. Tosin aika korkealta kuitenkin, kun tuolla yläpäässä nojaili köyteen ja katseli pitkää pudotusta alapuolella.

Toinen samalla reissulla harjoiteltu tekniikka oli niin sanottu prusiking, eli kiipeäminen köyttä pitkin ylöspäin käyttämällä apuna kahta pienempää narua. Kyseessä on lähinnä hätätilanteissa käytettävä metodi, joka alkoi ottaa aivoon jo parin metrin kipuamisen jälkeen. Todellisuudessa tuo kipuaminen näytti vielä huomattavan paljon koomisemmalta kuin kuvassa.

Kun köyttä pitkin oli riittämiin kivuttu ja laskeuduttu oli aika käydä syömässä eväät. Lähistöllä pitikin olla mukava vesiputous, jonka pohjalla kiipeilijät ovat tavanneet käydä rentoutumassa. Lopulta paljastui, että "lähistölle" piti kävellä yli puoli tuntia, ja vesiputouskin oli vähän kuivan puoleinen. Kiva paikka se silti oli, semmoinen pienen pieni kivikkoinen lampi suurten kallioreunamien suojassa.

Seuraavana päivänä olikin sitten itse kiipeilyn vuoro. Tällä kertaa ei suunnattukaan sisämaahan kansallispuistoon vaan suoraan erään hiekkarannan reunustalle, josta löytyi todella upea meren vuosituhansien aikana uurtama kalliosola.

Solan reunustalla oli suurehko kieleke, jonka reunoilla oli useita hyvin kiipeilyyn soveltuvia seinämiä. Kallioon oli valmiiksi isketty lenkit turvaköyttä varten, ja kokeneemmat kiipeilijät hoitivat köyden asentamisen; meidän tarvitsi vain olla möllöttää ja odotella, että kaikki oli valmista turvallista harjoittelua varten.

Ensimmäinen seinämä olikin melkoisen helppo, käsille ja jaloille löytyi jos jonkinmoista koloa ja kielekettä. Toisaalta tämä oli täydellinen paikka ottaa elämänsä ensimmäistä kertaa tuntumaa kallioon.

Seuraavaksi olikin vuorossa vähän haastavampi nousu. Vähän väliä piti pysähtyä moneksi minuutiksi pohtimaan, mistä saisi seuraavan hyvän otteen. Yleisesti ottaen kiipeämisessä tuntuukin olevan tärkeintä oppia ymmärtämään millä kaikilla tavoilla voi hilata itseään ylöspäin. Aina ei tarvitse olla selkeitä koloja mihin sormensa tunkee, vaan sopivissa tilanteissa tukea saa jopa melko sileästä seinämästä. (Seuraavassa kuvassa tosin tuo valtaisa kieleke antaa hieman virheellisen kuvan nousun vaikeustasosta...)

Lopulta kuitenkin päästiin ylös. Alhaalla näkyy varmistajia, joiden tehtävänä on pitää putoavat hämähäkkimiehet ja -naiset hengissä. Varmistajat käyttävät apunaan samanlaisia välineitä kuin laskeutumisessa käytetään, jolloin köyden pitelemisessä ei tarvita juuri ollenkaan voimaa. Kevyempien kiipeilijöiden putoamista tuskin huomaa.

Innostuin lopulta kiipimisestä niin paljon, että ostin itselleni (alennusmyynneistä halvalla) omat valjaat. Mountaineering Clubin jäsenenä voi nimittäin käydä kahdesti viikossa yliopiston liikuntatilojen kiipeilyseinillä harjoittelemassa nimelliseen kahden dollarin hintaan (ja epärehelliset ihmiset jättävät senkin maksamatta, koska kukaan ei valvo laittaako lippaaseen rahaa vai ei). Kerho järjestää myös erilaisia kiipeily- ja vaellusretkiä vähän väliä, joten jos vain intoa riittää ei tekemisen puutetta pitäisi tulla.


Semmosta tällä kertaa. Yritän tässä lähiaikoina saada lisättyä tänne vielä pääsiäislomareissunkin kuvia ja kokemuksia. Ja ehkä joskus vielä niitä kuvia ihan vaan kämpästä ja yliopistostakin..