Ensinnä vähän avautumista. Joku ehkä vielä muistaa taannoisen kirjoitukseni nettiyhteyden hankkimisen ongelmista Australiassa (http://jivinn.blogspot.com/2010/02/elamaa-ilman-internettia.html). No eipä täälläkään asiat aina ihan putkeen mene, tosin tällä kertaa ongelmia aiheutti kännykkäliittymän hommaaminen. Ajatuksena oli hankkia ihan kunnon normaali liittymä, jonka laskuja voi maksella jälkikäteen tarvitsematta ladata mitään krediittejä vähän väliä. Australiassa meinasi välillä nimittäin päreet kärähdellä käytössä olevan pre-paid-liittymän kanssa, kun sen lataaminen meinasi aina unohtua kriittisellä hetkellä.
Noh, pienen selvittelyn jälkeen sopivimmaksi palveluntarjoajaksi osoittautui pulju nimeltä T-Mobile. Lähdinkin optimistisin mielin henkilökohtainen tulkki (Karin) mukanani operaattorin palvelupisteelle, ja muistin vieläpä ottaa passin mukaan, että uskovat kuka olen. Tämä siis tapahtui jo viikkoja sitten, ja tuolla ensimmäisellä yrittämällä mukava palvelusetä kertoi minulle, että normaalia liittymää varten minulla tarvitsee olla itävaltalainen pankkitili ja pankkikortti, josta näkyy tilin numero ja oma nimeni. Nuo jälkikäteen maksettavat liittymät nähtävästi yhdistetään täällä aina johonkin pankkitiliin, josta rahat lähtevät suoraveloituksena. Tilin itsensä hommaaminen ei ollut ongelma, se hoitui vähän päälle puolessa tunnissa, mutta pankkitädin mukaan kortin saamiseen saattoi mennä kymmenenkin päivää.
Liittymän hankkiminen piti siis pistää hetkeksi jäihin. Pankkikortti kuitenkin tuli onneksi jo viikon päästä tilin avaamisesta, joten ihan täyttä kymmentä päivää ei tarvinnut odotella. Itse asiassa noita kortteja tuli kaksin kappalein, joista toinen on kytketty tiliin, jota minulle ei ole... Pitänee käydä kyselemässä, että kenenköhän tiliä minä sillä voin käyttää. Eniveis, jätin rohkeasti tulkin kotiin opiskelemaan, ja suuntasin ihan yksin jälleen kohti T-Mobilen puotia. Viimeksi se kiva setä oli minulle sanonut, että kunhan pankkikortti tulee, riittää se ja passi liittymän saamiseen. Mutta noinhan se olisi ollutkin ihan liian helppoa.
Liikkeeseen päästyäni aloin selvitellä asioita ihan mukavan naismyyjän kanssa, joka vaihtoi englantiin kuunneltuaan saksaani vain parin lauseen verran. En pistänyt pahakseni, ja liittymän saaminen alkoi näyttää jo melko todennäköiseltä. Prosessi oli todella hidas, ja myyjän piti naputella tietokoneelle ties mitä tarinoita yhteystietojen ohella. Onneksi puodissa oli noin 60 astetta lämmintä, enkä ollut viitsinyt ottaa toppatakkia pois, kun tällaiset pikkujututhan hoituvat melko nopeasti. Ainakin tiedän mihin mennä seuraavan kerran, kun tulee saunaa ikävä. Noh, juuri kun homman piti olla valmis, naiselle selvisi, että hänen täytyy kopioida ja lähettää todistus asuinosoitteestani jonnekin Wienin pääkonttoriin. Ilman ei kuulemma saa liittymää ulkomaalaiselle antaa. Tällainen todistus minulla onneksi on (sitä muuten kysellään yllättävän usein, täällä ei taideta oikein harrastaa mitään sähköisiä järjestelmiä), mutta totta kai olin jättänyt sen kotiin.
Ajattelin kuitenkin hoitaa homman kerralla kuntoon, joten pyysin myyjää pistämään paperit sivuun ja lähdin ratikalla kotiinpäin noutamaan tarvittavaa paperia. Vartti suuntaansa, ja pääsin takaisin liikkeeseen reilut kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa. Minua aiemmin palvellut nainen oli sillä välin kadonnut jonnekin, mutta paikalla ollut mies onneksi tunnisti minut ja jatkoi siitä mihin aiemmin jäätiin. Puuttunut paperi kopioitiin ja seisoin (jälleen toppatakki visusti päällä) käsi ojossa odottamassa sim-korttiani, kun yhtäkkiä miehen ilme meni vähän omituiseksi. Hän naputteli konetta hetken, ja kysyi sen jälkeen, että onko minulla täällä työpaikkaa. Ja kun kerta ei ollut, piti liittymän saamiseksi vielä olla jonkinlainen paperi paikallisesta työvoimatoimistosta. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, minkälaisesta paperista oli kyse, eikä mies huonohkolla englannillaan osannut sitä myöskään selittää. Niinpä yhteensä reilun puolen tunnin tietokoneen naputtelun ja yhden paperinhakureissun jälkeen jouduin heittämään pyyhkeen kehään ja kävelemään takaisin vesisateeseen ilman kännykkäliittymää. Ja siis muutahan ei pitänyt heidän omien sanojensa mukaan tarvita, kuin passi ja pankkikortti.
Päätin kuitenkin vielä yrittää kilpailevan operaattorin liikkeestä, mutta siellä puolestaan tuollaisen normaalin liittymän saamiseksi olisi pitänyt olla asunut Itävallassa vähintään kolme kuukautta. Päädyin sitten lopulta ottamaan kyseisen operaattorin pre-paid-liittymän, jonka voin vaihtaa tavalliseksi kunhan tuo vaadittu kolme kuukautta täyttyy.
Mutta se kännykkäliittymistä. Toivottavasti edes joku on jaksanut kahlata tuon avautumisen läpi tänne asti, jotta voi lukea niitä ihan oikeita kuulumisia. Tärkeimpänä uutisena ehkä se, että nyt on jo ensimmäinen viikko uudessa työpaikassa takana! Firman nimi on roheasti AeroSpy (www.aerospy.at), ja toimenkuvana kaikenlaisten autopilottien ja esteentunnistusjärjestelmien tekeminen niin ilmaan, maalle kuin merellekin. Oma lopullinen toimenkuvani on vielä vähän auki, mutta mennyt viikko on sujunu leppoisasti koodaillessa. Firmassa tuntuu olevan todella hyvä henki, ja ihmiset ovat mukavia. Englannilla pärjää ihan hyvin, mutta saksaa on pakko opetella nopeasti, jotta ymmärtää edes jotain muiden viljelemistä vitseistä. Sitä tuntee olonsa todella tyhmäksi, kun koko muu huone revähtää nauramaan ja itse istuu silmät pyöreänä suu mutrussa yrittäen erotella yksittäisiä sanoja siitä työkaverin suusta tulleesta pulinasta.
Ja hyvien uutisten vyöry senkun jatkuu. Dippatyö tuli nimittäin valmiiksi tuossa alkuviikosta, kun toteutin mukavasti ensimmäisen työpäivän jälkeen iltamyöhälle proffan antamia korjausehdotuksia. Nämä korjaukset olivatkin sitten riittäviä, ja eilen lähetin työn painofirmalle tulostettavaksi ja kansitettavaksi. Myös kaikki tarvittavat anomukset sun muu byrokratia on jo hoidettu, joten enää tarvitsee odotella tiedekuntaneuvoston kokousta ja sieltä toivottavasti tulevaa päätöstä diplomi-insinöörin tutkinnon myöntämisestä! Eli siirtymävaihe teekkarirellestyksestä oravanpyörään on hyvässä vauhdissa; itse asiassa koko asiaa on melko vaikeaa vielä edes tajuta. Tämä vähän tavallista laajempi "harkkatyö" olikin se viimeinen, ja tällä nyt saadulla työpaikalla ei istutakaan vain kesäkuukausien ajan. Ja järkyttävimpänä ajatuksena näistä kaikista: nämä puoli seitsemän aamuherätykset eivät sitten lopukaan seuraavaan neljäänkymmeneen vuoteen...
Oikeastaan ainoa vähän huonompi uutinen on se, että ilmastonmuutos tuntuu iskeneen kovalla kädellä Linziin. Yleisin säätila on kolme astetta lämmintä ja vesisadetta. Normaalisti tähän aikaan täälläkin on kuulemma pikkupakkasia ja lunta. Nyt lunta on tullut muutamana päivänä satunnaisesti vesisateen lomassa, ja se on sulanut aina lähes välittömästi pois. Alla olevasta kuvasta näkee, miten nätin talvista täällä onkaan.
Uusi työpaikkani syvien nietosten ympäröimänä...
Onneksi Itävalta on mäkinen maa, ja vain noin 50 kilometrin päässä täältä, eli Karinin kotikotona, onkin jo ihan erilaista. Ei sielläkään nyt metrikaupalla lunta ole, mutta vähäsen kuitenkin. Nuo metriset kinokset löytyvät Tirolin osavaltiosta tuolta Alpeilta, mutta sinne ei ole ihan vielä kerennyt. Laskettelemaan pääsee kuitenkin lähempänäkin, ja kävimmekin viikko sitten testaamassa pikkuruisen lähihiihtokeskuksen. Tuon surkean pikkunyppylän ala-asemat olivat jossain vaivaisen kilometrin korkeudella, ja korkeuseroa on parhaimmillaankin vain 400 metriä. Vertailun vuoksi, Etelä-Suomen suurimman keskuksen Himoksen korkeusero on jotain 150 metriä...
Pollmannsdorfin metropolialuetta. Tämä siis 50 km Linzistä, noin 750m korkeudella merenpinnasta.
Hochfichtin "pikkuinen" laskettelukeskus. Suomalaiselle ankkurihisseihin tottuneille tuolikyyti on melkoista luksusta. Nyppylän laelta voi muuten laskea suoraan Tsekkeihin.
Yksi mielenkiintoisimpia kokemuksia tähän asti oli kuitenkin Karinin isän viinantislaus. Ja tässä ei ole kyse mistään metsään piilotetusta pontikkapannusta, vaan ihan laillisesta kotitislaamosta. Itävallassa kun tuo suhtautuminen alkoholiin on muutenkin vähän vapaampaa mietojen ikärajan ollessa 16 vuotta ja kaikkien viinaksien löytyessä ruokakauppojen hyllyiltä. Ja tässä tapauksessa myös itse lopputuote on hyvin paljon suomalaista salapontikkaa laadukkaampaa omenasnapsia. Ihan täysin vaivatta sitä ei kuitenkaan saa tehtyä: Hubert vietti 24 tuntia putkeen talon kellarissa höyrystäen satoja litroja tynnyreissä käynyttä omenamurskaa ensin miedommaksi välituotteeksi, ja sitten uudestaan lopulliseksi hedelmäviinaksi.
Näinkin kauniilta näyttää omatekoisen omenasnapsin raaka-aine.
Hubertin "pontikkapannu" kokonaisuudessaan. Sinisen tynnyrin takana on tulipesä, jossa omenamössö höyrystetään, ja edessä näkyvä peltipönttö on jäähdytysastia.
Tulipesän päällä on erillinen kattila, johon omenasurvos kaadetaan. Tässä kuvassa kattilaan on juuri lisätty uudet mössöt, joten se on vielä ilman edellisessä kuvassa näkyvää hattua.
Tämä on siis jäähdytyspönttö, johon johdetaan hiljalleen kylmää vettä vasemmalta tulevaa letkua pitkin. Valmis tuote valuu kahvinsuodattimen läpi tuohon punaisella kannella peitettyyn astiaan.
Tässä lähikuva tuon jäähdytyspöntön ulostuloputkessa kelluvasta alkoholimittarista. Kuvanottohetkellä pötikästä valuu noin viisikymmenprosenttista alkoholia.
Siinäpä ne kuulumiset nyt tältä osaa olivatkin. Toivottavasti jossain vaiheessa saan aikaiseksi ottaa parempia kuvia ihan oikealla kameralla, nämä tämänkertaiset olivat kännykkäkameran tuotoksia. Ja ehkä jos aurinko joskus suostuu näyttäytymään, voin napsia Linzistäkin muutaman otoksen. Loppukevennyksenä kuitenkin löytö paikallisesta ruokakaupasta:
